HAALAREISTA

Tampereella koulutieni kulkeneena olen aina mieltänyt opiskelijoiden haalarit erittäin cooliksi asuksi, niitä kun on pienestä pitäen nähnyt melkoisen paljon. Idea käyttää haalareita opiskelijoiden vaatetuksena on äärettömän nerokas: asuna haalari on edullinen, kestävä ja sen alle mahtuu pukemaan vaikka kuinka lämpimiä kerroksia talvipakkasilla. Parasta haalareissa on kuitenkin se, että ne ovat samaan aikaan niin samanlaisia, mutta kuitenkin yksilöllisiä. Haalari päällä kuulut johonkin joukkoon, mutta kuitenkin erotut siitä.

Haalari ei kerro kantajansa varallisuudesta oikeastaan mitään ja se on yksi hienoimmista asioista sen käyttämisessä. Ei ole myynnissä mitään deluxe-mallistoa vaan kaikki ostavat sen saman halvan haalarin koululta (tai siis kaikki halukkaat, pakollinen vaatetushan se ei ole). Haalari tekee opiskelijoista omissa silmissäni aina himpun verran tasa-arvoisempia, sellaisen joukon, jolla on yhteinen tavoite ja joka tukee toinen toistaan oli kuka sitten mistäkin tullut. 

Sen sijaan haalari kertoo paljon muuta. Väristä ja valmiiksi painetuista mainoksista voi erottaa kantajan opiskelupaikan ja -linjan, muun muassa lääkäreillä on kuulemma täälläpäin valkoiset haalarit ja niissä buranan mainos (tämä on tärkeä tieto, joka kerrottiin heti ensimmäisenä päivänä). Jokainen voi valmiina olevien mainosten lisäksi liittää haalariinsa minkälaisia merkkejä ja muita härpäkkeitä nyt sitten vain haluaakaan. Ei ole olemassa kahta samanlaista tuunattua haalaria, vaan jokainen niistä on omanlaisensa ja kertoo kantajastaan paljon. Merkeistä voi nähdä kuinka aktiivisesti haalarin kantaja on osallistunut erilaisiin rientoihin sekä minkälaisista asioista hän pitää. Jos haalari on tyhjänlainen, viihtyy sen omistaja paremmin rauhallisessa kotiympäristössä tai on vain laiska ompelemaan. Haalari kertoo monesti myös käyttäjänsä parisuhdetilanteesta: jos toiseen lahkeeseen on ommeltu eri värinen kaistale, on kyseinen tyyppi hyvin vahvasti varattu sellaiselle henkilölle, jolta lahkeen pala on siihen leikattu.

Mitä tulee omaan suhteeseeni haalareihin, niin minulla on tuolla varastossa yksi kappale laatikossa säilössä. Se on musta ja melko näkymätön opiskelijamassassa. Pienen opiskelupaikkakunnan ja yhden vaihtovuoden saldona siinä on melko vähän riennoista saatuja merkkejä ja muita härpäkkeitä, mutta jotain olen sitten siihen itse ommellut mielenkiintojeni mukaan silloin noin kahdeksan vuotta sitten. Se haalari päällä on kävelty Kouvolan kaduilla, vietetty aikaa parhaassa seurassa, itketty, naurettu ja juhlittu vappua Tampereellakin. Sen piti olla elämäni haalari. 

Siksi olin päättänyt, että nyt en osta uutta haalaria. Mitä tekisinkään toisella kappaleella? Onko minulla enää edes aikaa ja jaksamista osallistua mihinkään rientoihin? Ainahan sitä on jotain tärkeämpää tekemistä kun olen jo tämän ikäinenkin. 

No, päätökseni piti puolitoista päivää, kunnes minut saatiin ylipuhuttua (mikä ryhmäpaine?) ja haalari on nyt laitettu tilaukseen. Sinne meni sitten 25 euroa, jolla söisi opiskelijaravintolassa melkein kahden viikon verran. Sen sijaan sillä rahalla saan nyt haalarin kaupanpäällisenä lisää ryhmähenkeä, hauskoja hetkiä, vähemmän vaatekriisejä ja roppakaupalla ammatti-identiteetin kasvua. Totesin, että kaikki tuo varmasti on sen reilun kaksikymppisen arvoista, eihän siinä lopulta pelkkää vaatetta olla ostamassa. Millainen (tuleva) sairaanhoitaja olisinkaan, jos en voisi ylpeänä kulkea meidän haalarissa!

Se haalari on pinkki, eikä todellakaan huku opiskelijamassaan. Ja niin cool, että luulen elämässä the haalareita voivan olla kaksikin.