ENSIMMÄINEN KOSKETUS

Viimeisimmät kuluneet viikot ovat tuoneet paljon uusia kokemuksia ja huimaa ammatillista kasvua. Olemme harjoitelleet paljon hoitotyön perusteita koululla ja toimenpiteitä on tehty niin opiskelutovereille kuin nukeillekin. Nukeista olen ollut erittäin kiitollinen erityisesti siinä kohtaa kun aiheena on ollut mm. nenämahaletkun ja virtsatiekatetrin laittamista. Näiden lisäksi olemme opetelleet liman imemistä ylähengitysteistä, happinaamareiden käyttöä, petaamista, aseptiikkaa (käsien peseminen, desinfiointi, suojavarusteiden pukeminen), evakuointia, syöttämistä, pesujen ja siirtojen tekemistä, asentohoitoa, virtsanäytteiden ottamista ja verenpaineen mittaamista manuaalisesti. Näin nyt joitain opittuja taitoja mainitakseni.

Kaikenlaisia hetkiä on ollut koomisista tilanteista pienehköön epätoivoon. Kyllähän sitä nimittäin vähän nauratti kun aikuiset ihmiset opettelevat käsiään pesemään, mutta se saattanee olla yksi tärkeimmistä asioista loppupeleissä. Käsien kauttahan ne mikrobit eniten leviävät. Hauskaa oli myös rullailla pitkin koulun käytäviä sairaalasängyillä ja kiskoa kaveria patjalla alas rappusia (evakuointi). Kurssiin on kuulunut kuitenkin myös muutama päivä niin sanotusti "kentällä" ja siellä koetut asiat ovat ehdottomasti olleet kaikista parhaimpia hetkiä. Ensimmäinen kosketus siihen oikeaan työhön ja oikeisiin potilaisiin (vaikka "potilas"-sanaa monessa yhteydessä vierastankin).

Olimme erään hoitolaitoksen kuntouttavalla osastolla ja vaikka paljoa ei vielä ehtinyt tekemään, niin nähdä ja kuulla kuitenkin sai. Ensimmäisen kerran toimin uuden ammatti-identiteettini mukaisesti oikealla työpaikalla. Olin niille ihmisille hoitaja, vaikka vielä opiskelenkin. Sain myös ihan ensimmäisen oikean asiakkaani kun suoritimme tässä samassa paikassa taitokokeen manuaalisen verenpaineen mittaamisesta. Kaikki sujui oikein hyvin, verenpaine ja pulssi saatiin mitattua ja asiakas oli hirmuisen hurmaava tarinoineen.

Ensimmäisiä kertoja on ollut siis jo aika paljon, mutta ensi kuussa niitä on tulossa vielä kukkuroittain lisää. Meillä nimittäin alkaa ensimmäinen työharjoittelujakso, joka kestää neljä viikkoa. Jännitän jo jonkun verran, mutta samalla odotan tätä jaksoa todella paljon. On vielä niin paljon opittavaa!

ENSI VUONNA TÄHÄN AIKAAN

On tainnut täällä blogissa jäädä kokonaan mainitsematta, että tammikuussa täyttelin iloisin mielin hakemuksen opiskelijavaihtoon ulkomaille. Tai no tarkemmin ottaen tällä alalla kyseessä on ohjattu työharjoittelu, joka saa kestää vain kolmisen kuukautta, mutta kuitenkin.

Edellisissä opinnoissa olen ollut yhden kokonaisen lukuvuoden (eli noin yhdeksän kuukautta) Ruotsissa. Se on ollut tähän astisen elämäni ehdottomasti parhain vuosi ikinä. Kyllä sielläkin välillä itkettiin ja vastoinkäymisiä tuli, mutta jotain taikaa siinä ajassa kuitenkin oli. Minusta tuli huimasti enemmän minä, sain jotain salaperäistä sisäistä vahvuutta lisää ja opinnotkin etenivät siinä ajassa enemmän kuin tovereillani Suomessa. Sen takia on ollut alusta asti selvää, että näidenkin opintojen aikana suuntaan edes vähäksi aikaa ulkomaille, se on niin kaiken vaivan arvoista.

Siinä missä aikasemmassa ammattikorkeakoulussani sai lähinnä vain ilmoittaa mihin haluaa ja sitten suoraan hakea kyseiseen kouluun vaihtojaksolle, ei TAMKissa homma menekään ihan niin. Nykyinen kouluni on niin paljon suurempi, että myös vaihtoonlähtijöitä on moninkertaisesti enemmän ja paikkoja ei taida edes riittää aivan kaikille. Siksi ei ole lainkaan varmaa, että pääsisi sinne, mihin enimmin toivoo ja hakemukseen itsekin listasin lopulta kuusi eri kohdetta.

Olen suuri pohjoismaiden ystävä, joten listallani ensimmäisinä vaihtoehtoina oli tietenkin kaksi Norjan kohdetta, ykkösenä Tromssa ja kakkosena Elverum/Hedmark ja kolmantena oli tietenkin Tanska. Sitten päätin olla villi ja laittaa neljänneksi Skotlannin ja vasta sen jälkeen Ruotsin. Viimeisimmäksi villiksi kortiksi laitoin rohkeasti Slovenian, koska siitä löysin muutamia erittäin positiivisia palautteita toisilta opiskelijoilta. Muutama kohde olisi listalle vielä mahtunut, mutta niistä en saanut samanlaista innostuksen kipinää, joten päätin kokeilla onneani näillä ja jäädä odottelemaan päätöksiä.

Odottaminen oli varsin jännittävää, koska meille kerrottiin ettei kovinkaan moni pääse ensimmäiseen vaihtoehtoonsa. Muutama päivä sitten sainkin tiedon, että en minäkään sinne Tromssaan saa lähteä, mutta Hedmarkiin kyllä. Norjaan, ihanaa, en kestä! Miten ihmeessä jaksan odotella melkein vuoden?
Toki vaihto ei ole täysin varmaa kuin vasta loppusyksystä, koska tämä on vasta meidän oman koulun valinta ja hyväksyntä. Alkusyksystä laitan vielä Norjan suuntaan vaadittavat paperit ja vasta kun sieltä tulee vahvistus, voi hankkia lentoliput ja ruveta tekemään tarkempia suunnitelmia. Toivon niin, että kaikki menee loppuun asti hyvin.

Norjan kieltä ja kultuuria ajattelin kuitenkin jo opiskella, jotta saan varmasti kaiken mahdollisen irti siitä lyhyestä vaihtojaksosta. Ja vaikka jokin menisi mönkään ja kohdemaa vaihtuisi, ei tieto koskaan ole turhaa. Ehkä jonain päivänä olen töissä Norjassa, se on ihan yhtä mahdollista kuin Suomeen jääminen. Tämä ei ole poliittinen blogi, mutta sen verran pitää sanoa, että nykyisellä meiningillä näin sairaanhoitajaopiskelijan korvaan ulkomaat kuulostavat erittäin houkuttelevilta... Enemmän aikaa potilasta kohden huomattavasti paremmalla palkalla ei ole mikään mitätön houkutin samalla kun Suomessa työolot vain heikkenevät entisestään. Sen enempää en kuitenkaan aio tällä kertaa asiasta vaahdota, koska nyt haluan olla vain iloinen.

Ensi vuonna tähän aikaa olen todennäköisesti Norjassa, mieletöntä!