26 toukokuuta, 2016
KEVÄÄN TUNNELMIA
Tässä muutama erittäin kuvaava meemi siitä, miltä tämä kevät on tuntunut opiskelun suhteen. Vielä on jäljellä muutama kirjallinen työ, yksi kotitentti, yksi tavallinen tentti ja taitokoe. Sitten ensimmäinen lukuvuosi on ohi ja ehdin ehkä tännekin kirjoittaa.
05 toukokuuta, 2016
TYÖHARJOITTELUSTA
Itselläni oli sellainen vaaleanpunaisilla hattaroilla sävytetty kuvitelma, että melkein jokaisen työharjoittelupäivän jälkeen tulisin tänne blogiin iloisena kirjoittamaan mitä olen oppinut ja tehnyt. Onneksi en mennyt lupaamaan mitään, koska mitä ilmeisemmin en olisi lupauksia pystynyt pitämään.
Harjoittelujakso oli onnistunut, mutta erittäin rankka kaikin puolin. Selvisin kuitenkin hengissä ja ajattelin nyt kertoa pääpiirteittäin menneestä kuukaudestani, jonka aikana piti siis suorittaa opintoihin kuuluvaa työharjoittelua 152 tuntia 26 päivässä. Harjoitteluun kuuluvien kirjallisten tehtävien lisäksi meillä oli ihan kiitettävä määrä sellaisia koulutehtäviä, joiden palautuspäivä oli 30.4. sekä tietenkin vielä vähän kaikkea muuta päälle. Kovin montaa vapaapäivää en siis ole viettänyt ja suurin osa niistä vähistäkin kului aika pitkälle opiskeluiden parissa. Menipä se vappukin melko pitkälle samalla meiningillä ja voitte vain uskoa, että alkaa olla mehut vähän vähissä jo tällä neitokaisella.
Työharjoittelusta jäi kuitenkin paljon käteen ja väsymyksestä huolimatta hyvä mieli. Tämä ensimmäinen harjoittelujakso on niin sanottu perusharjoittelu ja se tehdään aina sellaisessa paikassa, jossa on pitkäaikaishoitoa tarvitsevia potilaita ja harjoittelun nimen mukaisesti paljon perushoitoa. Itse olin vanhainkodin osastolla, jossa asui siis luonnollisesti mummoja ja pappoja omissa huoneissaan. Jokainen heistä tarvitsi jotain apua, toiset enemmän ja toiset vähän vähemmän. Lisäksi suurella osalla heistä oli jokin muistisairaus.
Minulla kävi erittäin hyvä tuuri ja sain aivan loistavan ja ammattitaitoisen sairaanhoitajan ohjaajakseni. Tulimme hyvin toimeen ihan muutenkin, mutta sen lisäksi hän oli ollut töissä Ruotsissa ja Norjassa aikaisemmin ja olikin todella kivaa kaiken muun tiedon ohella kuulla hänen kokemuksiaan niiltä ajoilta. Tulin myös oikein hyvin juttuun muiden työntekijöiden kanssa ja sen vuoksi viihdyin erittäin hyvin minulle määrätyllä osastolla koko harjoittelujaksoni ajan.
Tein työvuoroja ihan niin kuin kaikki muutkin (joskin vähän enemmän tuon tuntimäärän vuoksi...) ja aivan kaikissa vuoroissa. Olin siis töissä niin aamuvuoroissa kello 7-15:00, iltavuoroissa kello 13-21:00 (tai päivystysvuorossa 13:30-21.30) kuin yövuoroissakin aikavälillä 21-7:00. Yövuorot, jotka tein, olivat elämäni ensimmäiset ja erittäin mielenkiintoinen kokemus. Koska minussa on vähän yökukkujan ominaisuuksia, ne menivät melko helposti ja vasta neljän aikoihin aamulla alkoi hiukan väsyttää. Pahimpia mielestäni olivat aamuvuorot ja etenkin silloin, jos edellisenä päivänä oli ollut iltavuoro. Silloin nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia ja aamuvuoron jälkeen kotiin päästyäni olivatkin sitten päiväunet paikallaan.
Kuljin pääasiassa ohjaajanani olleen sairaanhoitajan vanavedessä, mutta muutaman päivän vietin myös toisten työntekijöiden mukana. Osallistuin aivan kaikkiin työtehtäviin, joita he tekivät ja olenkin kuluneen kuukauden aikana vaihtanut aika monta vaippaa. Sitä itseään tuli siis pyyhittyä aika monesta takamuksesta ja välillä vähän muualtakin, mutta ei se oikeasti ollut niin kamalaa kuin kaikki kuvittelevat. Hajuun tottuu ja käsissä on suojakäsineet ja niiden päällä vielä pesulappu. Pahimmissa sotkuissa voi myös laittaa päälle suojaesiliinan. Ja siinä hetkessä, ainakin minä, ajattelee vain sitä, että saisi toiselle ihmiselle paremman olon kun hän ei itse itseään pysty auttamaan.
Kakkajuttujen lisäksi pääsin kuitenkin tekemään niin paljon kaikkea muutakin. Aivan kaikkea en varmasti muista tähän luetella, mutta perushoidollisissa tehtävissä pääsin muun muassa käyttämään asukkaita suihkuissa niin tuolissa kuin laverillakin, syöttämään heitä, avustamaan siirtymisissä ilman apuvälineitä ja apuvälineillä sekä auttamaan aamu- ja iltatoimissa kokonaisuudessaan. Mittasin verenpaineita, ruumiinlämpöä, verensokereita ja happisaturaatiota sekä seurasin muutenkin elintoimintoja. Pääsin myös osallistumaan erittäin paljon lääkehoidon toteuttamiseen. Ohjaajan valvovan silmän alla huolehdin asukkaille heidän lääkkeensä oikeina aikoina, jaoin tulevien päivien lääkkeitä dosetteihin, vaihdoin kipulaastareita, jaoin huumaavia lääkkeitä sekä annoin monen monta injektiota niin ihonalaiskerrokseen kuin lihakseenkin. Tulipa niitä silmä- ja nenätippojakin jokusen kerran tiputeltua. Lisäksi sain kahdesti osallistua lääkärinkierrolle ja pääsin katsomaan kun lääkäri punkteerasi erään asukkaan polvesta yli 100 ml verran nivelnestettä. Myös kirjaamista tuli harjoiteltua paljon ja lääkkeitäkin pääsin tilaamaan.
Opin ihan hurjasti kaikkea, mutta yksi hienoimmista asioista oli se, kun osaston asukkaisiin alkoi tutustua paremmin ja oppi muistamaan heidän nimensä ja tapansa. Muistisairaiden kanssa väkivallan uhkaa on oikeastaan jossain määrin joka päivä (kukapa nyt vaipanvaihdosta pitäisi...), mutta kun ihmisiä oppii tuntemaan, pystyy heitä ihan eri tavalla rauhoittamaan ja ohjaamaan. Sydäntä lämmitti myös joka kerta, kun sain hymyn nousemaan asukkaan kasvoille. Välillä sain kuulla salaisuuksia ja mitä hauskimpia vitsejä, välillä taas pohdittiin ihan syntyjä syviä siinä samalla kun iltatoimia tehtiin. Vaikka muistisairautensa vuoksi vanhukset totta kai unohtivat suurimmaksi osaksi kaikki yhteiset keskustelumme, huomasin kuitenkin heidän alkavan tunnistaa minut. Siinä sitten aina heiluteltiin kun ohi käveltiin, joskus jopa nikattiin silmää.
Henkisesti kasvoin myös aika paljon ja kaikkeahan siinä neljässä viikossa tuli jo nähtyä ja koettua. Tarinoita kyllä riittä vielä pitkäksi aikaa, niin hauskoja kuin vähän surullisempiakin (ja niitä totta kai kerrotaan niin, ettei salassapitovelvollisuus rikkoudu).
Kerran sain ohjaajani kanssa pelastettua erään asukkaan tukehtumiselta. Onneksi ehdimme apuun ajoissa, mutta kyllä siinä säikähtää jo ehti. Pysäyttävin hetki oli kuitenkin se, kun eräänä päivänä yksi asukas ihan oikeasti nukkui pois. En ollut kuoleman hetkellä työvuorossa, mutta heti muutama tunti sen jälkeen. Luonnollistahan kuolema on kun kyseessä on vanha ihminen, mutta kyllä se tuntui, paljonkin. Ensimmäinen hoitajan roolissa kohtaamani kuolema. Valitettavasti niitä tulee vielä lisää, ihan varmasti. Itkin vähän kotiin päästyäni, vaikka ohjaaja sanoikin, että siellä töissäkin se olisi ihan sallittua. Viimeinen asia, jonka tämä menehtynyt vanhus minulle edellisen kerran tavatessamme sanoi, oli "Kiitos teille ihanille, kun hoidatte niin hyvin". En sitä varmaan unohda koskaan.
Sellainen oli siis ensimmäinen työharjoittelujaksoni näin lyhyesti kerrottuna (vaikka tekstistä pitkä tulikin). Kaikkien tapahtumien vuoksi tai niiden ansiosta olen entistäkin varmempi siitä, että tein viime vuonna oikein hakiessani tähän koulutukseen. Tämä hoitoala on oma juttuni. Ja nyt kun olen muista töistäni viettänyt näinkin rentouttavan kesäloman (onneksi oli lomaviikkoja kertynyt...), tuntuu vähän oudolta palata taas tavalliseen arkeen. Ihan kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, jossain toisessa maailmassa.
Harjoittelujakso oli onnistunut, mutta erittäin rankka kaikin puolin. Selvisin kuitenkin hengissä ja ajattelin nyt kertoa pääpiirteittäin menneestä kuukaudestani, jonka aikana piti siis suorittaa opintoihin kuuluvaa työharjoittelua 152 tuntia 26 päivässä. Harjoitteluun kuuluvien kirjallisten tehtävien lisäksi meillä oli ihan kiitettävä määrä sellaisia koulutehtäviä, joiden palautuspäivä oli 30.4. sekä tietenkin vielä vähän kaikkea muuta päälle. Kovin montaa vapaapäivää en siis ole viettänyt ja suurin osa niistä vähistäkin kului aika pitkälle opiskeluiden parissa. Menipä se vappukin melko pitkälle samalla meiningillä ja voitte vain uskoa, että alkaa olla mehut vähän vähissä jo tällä neitokaisella.
Työharjoittelusta jäi kuitenkin paljon käteen ja väsymyksestä huolimatta hyvä mieli. Tämä ensimmäinen harjoittelujakso on niin sanottu perusharjoittelu ja se tehdään aina sellaisessa paikassa, jossa on pitkäaikaishoitoa tarvitsevia potilaita ja harjoittelun nimen mukaisesti paljon perushoitoa. Itse olin vanhainkodin osastolla, jossa asui siis luonnollisesti mummoja ja pappoja omissa huoneissaan. Jokainen heistä tarvitsi jotain apua, toiset enemmän ja toiset vähän vähemmän. Lisäksi suurella osalla heistä oli jokin muistisairaus.
Minulla kävi erittäin hyvä tuuri ja sain aivan loistavan ja ammattitaitoisen sairaanhoitajan ohjaajakseni. Tulimme hyvin toimeen ihan muutenkin, mutta sen lisäksi hän oli ollut töissä Ruotsissa ja Norjassa aikaisemmin ja olikin todella kivaa kaiken muun tiedon ohella kuulla hänen kokemuksiaan niiltä ajoilta. Tulin myös oikein hyvin juttuun muiden työntekijöiden kanssa ja sen vuoksi viihdyin erittäin hyvin minulle määrätyllä osastolla koko harjoittelujaksoni ajan.
Tein työvuoroja ihan niin kuin kaikki muutkin (joskin vähän enemmän tuon tuntimäärän vuoksi...) ja aivan kaikissa vuoroissa. Olin siis töissä niin aamuvuoroissa kello 7-15:00, iltavuoroissa kello 13-21:00 (tai päivystysvuorossa 13:30-21.30) kuin yövuoroissakin aikavälillä 21-7:00. Yövuorot, jotka tein, olivat elämäni ensimmäiset ja erittäin mielenkiintoinen kokemus. Koska minussa on vähän yökukkujan ominaisuuksia, ne menivät melko helposti ja vasta neljän aikoihin aamulla alkoi hiukan väsyttää. Pahimpia mielestäni olivat aamuvuorot ja etenkin silloin, jos edellisenä päivänä oli ollut iltavuoro. Silloin nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia ja aamuvuoron jälkeen kotiin päästyäni olivatkin sitten päiväunet paikallaan.
Kuljin pääasiassa ohjaajanani olleen sairaanhoitajan vanavedessä, mutta muutaman päivän vietin myös toisten työntekijöiden mukana. Osallistuin aivan kaikkiin työtehtäviin, joita he tekivät ja olenkin kuluneen kuukauden aikana vaihtanut aika monta vaippaa. Sitä itseään tuli siis pyyhittyä aika monesta takamuksesta ja välillä vähän muualtakin, mutta ei se oikeasti ollut niin kamalaa kuin kaikki kuvittelevat. Hajuun tottuu ja käsissä on suojakäsineet ja niiden päällä vielä pesulappu. Pahimmissa sotkuissa voi myös laittaa päälle suojaesiliinan. Ja siinä hetkessä, ainakin minä, ajattelee vain sitä, että saisi toiselle ihmiselle paremman olon kun hän ei itse itseään pysty auttamaan.
Kakkajuttujen lisäksi pääsin kuitenkin tekemään niin paljon kaikkea muutakin. Aivan kaikkea en varmasti muista tähän luetella, mutta perushoidollisissa tehtävissä pääsin muun muassa käyttämään asukkaita suihkuissa niin tuolissa kuin laverillakin, syöttämään heitä, avustamaan siirtymisissä ilman apuvälineitä ja apuvälineillä sekä auttamaan aamu- ja iltatoimissa kokonaisuudessaan. Mittasin verenpaineita, ruumiinlämpöä, verensokereita ja happisaturaatiota sekä seurasin muutenkin elintoimintoja. Pääsin myös osallistumaan erittäin paljon lääkehoidon toteuttamiseen. Ohjaajan valvovan silmän alla huolehdin asukkaille heidän lääkkeensä oikeina aikoina, jaoin tulevien päivien lääkkeitä dosetteihin, vaihdoin kipulaastareita, jaoin huumaavia lääkkeitä sekä annoin monen monta injektiota niin ihonalaiskerrokseen kuin lihakseenkin. Tulipa niitä silmä- ja nenätippojakin jokusen kerran tiputeltua. Lisäksi sain kahdesti osallistua lääkärinkierrolle ja pääsin katsomaan kun lääkäri punkteerasi erään asukkaan polvesta yli 100 ml verran nivelnestettä. Myös kirjaamista tuli harjoiteltua paljon ja lääkkeitäkin pääsin tilaamaan.
Opin ihan hurjasti kaikkea, mutta yksi hienoimmista asioista oli se, kun osaston asukkaisiin alkoi tutustua paremmin ja oppi muistamaan heidän nimensä ja tapansa. Muistisairaiden kanssa väkivallan uhkaa on oikeastaan jossain määrin joka päivä (kukapa nyt vaipanvaihdosta pitäisi...), mutta kun ihmisiä oppii tuntemaan, pystyy heitä ihan eri tavalla rauhoittamaan ja ohjaamaan. Sydäntä lämmitti myös joka kerta, kun sain hymyn nousemaan asukkaan kasvoille. Välillä sain kuulla salaisuuksia ja mitä hauskimpia vitsejä, välillä taas pohdittiin ihan syntyjä syviä siinä samalla kun iltatoimia tehtiin. Vaikka muistisairautensa vuoksi vanhukset totta kai unohtivat suurimmaksi osaksi kaikki yhteiset keskustelumme, huomasin kuitenkin heidän alkavan tunnistaa minut. Siinä sitten aina heiluteltiin kun ohi käveltiin, joskus jopa nikattiin silmää.
Henkisesti kasvoin myös aika paljon ja kaikkeahan siinä neljässä viikossa tuli jo nähtyä ja koettua. Tarinoita kyllä riittä vielä pitkäksi aikaa, niin hauskoja kuin vähän surullisempiakin (ja niitä totta kai kerrotaan niin, ettei salassapitovelvollisuus rikkoudu).
Kerran sain ohjaajani kanssa pelastettua erään asukkaan tukehtumiselta. Onneksi ehdimme apuun ajoissa, mutta kyllä siinä säikähtää jo ehti. Pysäyttävin hetki oli kuitenkin se, kun eräänä päivänä yksi asukas ihan oikeasti nukkui pois. En ollut kuoleman hetkellä työvuorossa, mutta heti muutama tunti sen jälkeen. Luonnollistahan kuolema on kun kyseessä on vanha ihminen, mutta kyllä se tuntui, paljonkin. Ensimmäinen hoitajan roolissa kohtaamani kuolema. Valitettavasti niitä tulee vielä lisää, ihan varmasti. Itkin vähän kotiin päästyäni, vaikka ohjaaja sanoikin, että siellä töissäkin se olisi ihan sallittua. Viimeinen asia, jonka tämä menehtynyt vanhus minulle edellisen kerran tavatessamme sanoi, oli "Kiitos teille ihanille, kun hoidatte niin hyvin". En sitä varmaan unohda koskaan.
Sellainen oli siis ensimmäinen työharjoittelujaksoni näin lyhyesti kerrottuna (vaikka tekstistä pitkä tulikin). Kaikkien tapahtumien vuoksi tai niiden ansiosta olen entistäkin varmempi siitä, että tein viime vuonna oikein hakiessani tähän koulutukseen. Tämä hoitoala on oma juttuni. Ja nyt kun olen muista töistäni viettänyt näinkin rentouttavan kesäloman (onneksi oli lomaviikkoja kertynyt...), tuntuu vähän oudolta palata taas tavalliseen arkeen. Ihan kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, jossain toisessa maailmassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)