Mielenterveyshoitotyön työharjoittelujaksoni päättyi viikko sitten ja ajattelin nyt kirjoitella muutamia ajatuksia siihen liittyen.
Luulen, että kyseinen harjoittelujakso taitaa jakaa opiskelijoita aika vahvasti kahteen eri leiriin. Toisille jakso tuntuu yhdentekevältä ja he miettivät mitä ihmettä siitä hyötyvät, toisten silmät taas avautuvat jollain jännällä tavalla ja heistä jakso tuntuu tärkeältä. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan, minkä toki pystyi jo edellisestä tekstistäni päättelemään, mutta osa opiskelutovereistani on leiriytynyt myöskin tuolle toiselle puolelle.
En osaa sanoa mitä tarkalleen on omien ahaa-elämysteni ja mielenkiinnon heräämisen takana, ehkä se on monien asioiden summa. Olen toki jo lukiolaisena ollut erittäin kiinnostunut psykologiasta (se oli yksi ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamistani reaaliaineista) ja luonnollisesti psykologian aiheet liippaavat aika läheltä tätä hoitotyön osa-aluetta. Toisaalta olen ylipäätään kiinnostunut hyvin monista asioista ja mielenterveyshoitotyö on minusta erilaisuudessaan aika kiehtovaa. Jos jossain, niin juuri tällä osa-alueella ihmisen erityisyys ja kokoaisvaltaisen hoidon merkitys tulee hyvin vahvasti esiin.
Paljon on ollut merkitystä myös työharjoittelupaikallani, tutuksi tulleella osastolla, työkavereilla ja erityisesti ohjaajallani, jota parempaa en olisi oikein enää osannut toivoakaan. Mielestäni opiskelija-ohjaaja -suhteemme oli todella hyvä ja kävimme jakson aikana useita erittäin mielenkiintoisia keskusteluita. Koen olevani onnekas kun molemmissa työharjoitteluissani kohdalleni on osunut todella hyvä ohjaaja, tosin nyt rima on seuraavaa ajatellen jo aika korkealla. Tällä jaksolla ohjaajani osasi haastaa minua sopivasti eikä päästänyt liian helpolla. Hän kyseli perusteluita ja tenttasi lääkeaineita ja mitä nyt sitten katsoikaan hyödylliseksi. Häntä todella kiinnosti se, että minä opin ja se innosti myös itseäni paljon. Myös koko muu työyhteisö oli ystävällinen, auttavainen ja kohteli meitä opiskelijoita kunnioittavasti. Oli jopa vähän haikeaa lähteä kuukauden jälkeen pois, viihdyin sen verran hyvin. Huumorikin oli oivallista, eli siis tarpeeksi huonoa omaan makuuni.
Tärkein asia kuluneen harjoittelujakson aikana oli varmasti kuitenkin se, että sain kokea onnistumisen tunteita ja uskoni omaan tekemiseeni ja rooliini tulevana sairaanhoitajana ja kätilönä vahvistui entisestään. Jotenkin vain olen hyvä ihmisten kanssa, huomasin saman jo ensimmäisen harjoittelujakson aikana ja ainakin toistaiseksi myös ohjaajani ovat olleet asiasta samaa mieltä. Kaikkien kanssa ei toki voi aina synkata, mutta siitä huolimatta olen jotenkin saanut potilaat voitettua puolelleni. Toisen ihmisen luottamuksen saaminen on aika iso juttu ja sitä melkein vielä tässä kohtaa opintoja vähän säikähtää. Onneksi ohjaajani osasi rajata tilanteita niin, että en näin keskeneräisenä joutunut vielä niitä kaikista raskaimpia asioita yksin kohtaamaan. Osaston potilailla kuitenkin oli erittäin rankkoja tarinoita taustallaan, sellaisia, joita on vaikeaa käsitellä.
Suurin onnistumisentunteeni tuli kuitenkin aivan viimeisenä päivänä, jolloin yksi potilas antoi minulle ja opiskelukaverilleni meitä varten virkkaamansa ruusut. Häneen oli ollut hieman haastavampaa saada luotua vuorovaikutussuhdetta ja se oli vienyt kauan aikaa, mutta sitten lopulta kävikin näin. Liikutuin, mutta pystyin pitämään itseni kasassa kotiin asti. Siinä sitten itsekseni mietin, että mitähän kaikkea on vielä edessä. Kuinka järisyttävä kokemus mahtaakaan olla se ensimmäinen synnytys, johon pääsen opiskelijana joskus mukaan. Pystynköhän silloin pitämään liikutukseni kurissa?
Joka tapauksessa tulin taas varmemmaksi siitä, että oikealla tiellä tässä ollaan. Siitä ei ole epäilystäkään.
