Ajattelin nyt viimein kertoa ensimmäisestä harjoittelujaksostani synnytyssalissa. Suoritin jakson jo huhtikuussa ja se oli neljän viikon mittainen. Meidän tulee tehdä työharjoittelua synnytyssalissa yhteensä 14 viikkoa ja seuraavat neljä suoritankin nyt juuri ennen joulua. En malttaisi odottaa, että pääsen synnytyssaliin uudelleen, sillä jos lapsivuodeosastolla sytyin liekkeihin, niin synnytyssalissa suorastaan roihahti.
Synnytyssalissa jännitystä tuo se, että oikeastaan koskaan ei voi ennalta tietää mitä missäkin vuorossa tulee tapahtumaan. Ensin kaikki salit saattavat olla tyhjillään, mutta hetkessä tilanne voi muuttua täysin. Synnytys voi kestää yli vuoronvaihdon tai sitten se voi tapahtua hyvin nopeastikin.
Aivan ensimmäisenä päivänäni iltavuorossa synnytyssalissa oli hiljaista ja meitä opiskelijoita useampia paikalla. Sovimme missä jäjestyksessä kukakin saisi synnyttäjän hoitaakseen. Muutama synnyttäjä tuli, mutta itse olin vielä jonossa ja aika mateli. Kävin ajankulukseni tutustumassa tyhjien synnytyssalien varusteisiin ja harjoittelin poikkipöydän tekemistä sängyillä. Yhdessä välissä pääsin katsomaan imukuppisynnytystä, sillä ohjaajani oli siinä avustavana kätilönä. Seisoin nätisti seinän vierellä, mutta olihan se mielenkiintoista katsottavaa ja ajattelin, että ihan hyvä saldo sekin ensimmäiselle päivälle.
Avustavan kätilön töissä ei kuitenkaan kauaa mennyt ja vuoroa oli vielä jäljellä, joskin olimme jo edenneet ohjaajani kanssa ensimmäiseksi jonossa. Synnyttäjiä ei kuitenkaan kuulunut, mutta itselleni tuli tunne, että voisin vielä harjoitella sänkyjen säätämistä lisää ja niin onneksi myöskin tein. Kun vuoron viimeinen puolituntinen käynnistyi, tuli puhelu, että hississä on matkalla ponnistava äiti, jonka vauva on perätilassa. Siinäpä sitten juuri harjoitellut taidot tulivat heti käyttöön, kun poikkipöytä piti saada hetkessä valmiiksi. Pian sali oli täynnä ihmisiä ja lääkäri tuli juosten hoitamaan perätilasynnytyksen. Vauva oli syntynyt ennen vuoroni loppua ja pääsi hyvävointisena äitinsä rinnalle. Melkoinen aloitus siis, aika harvalle varmaan osuu ensimmäiseen harjoiteelupäivään sekä imukuppi- että perätilasynnytys. Sain lisäksi kiitosta nopeasta toiminnastani sängyn kanssa. :D
Toisena harjoittelupäivänäni pääsinkin sitten itse tositoimiin, kun saimme jo hyvissä ajoin vuoroa ohjaajani kanssa hoitaaksemme yhden synnytyksen. Jännitti todella paljon, mutta onneksi ohjaaja oli hyvin tukena. Olin osan ajasta yksin salissa seuraamassa tilanteen edistymistä. Se tuntui hurjalta, mutta samalla huomasin, että vaikka paljon onkin vielä opittavaa, niin paljon myöskin jo osaan kaikenlaista. Ponnistusvaiheessa ohjaaja oli koko ajan läsnä, mutta sain itse ottaa vauvan vastaan niin, että hän vain piti käsiään omien käsieni yllä ja tarvittaessa sitten auttoi. Synnytys sujui hyvin ja syntyi kaunis, terve tyttölapsi. Hän oli ensimmäinen sekä minulle että vanhemmilleen. Sain hoitaa perhettä ihan loppuun asti ja saatoin heidät vielä osastolle ennen oman vuoron loppua. Kiitimme toisiamme molemmin puolin.
Synnytystä hoitaessa ei juuri ehtinyt liikuttua, mutta sen jälkeen kyllä. Olin todella onnellinen lähtiessäni kotiin. Kävin hakemassa itselleni ja puolisolleni ruokaa, koska oli pienen juhlistamisen aika. Olin jo monta kuukautta säästänyt tiettyä skumppapulloa tätä hetkeä varten ja kotona odotti myös kymmenviikkoinen koiranpentumme. Lopulta asiat menivät kuitenkin niin, että kaiken lopputulemana asun tällä hetkellä kahdestaan kohta kahdeksankuisen koirani kanssa uudessa paikassa ja se skumppapullo on edelleen avaamatta. Juuri tuona iltana puolisoni nimittäin päätti sitten lähteä, eikä sen koommin tullut takaisin. (Tämä on toki nyt tässä hyvin lyhyesti ja mustavalkoisesti kerrottu.)
En täällä kovin paljoa ole yksityiselmääni kuin lyhyesti avannut, mutta tämä oli hyvin oleellinen tapahtuma oman ammatillisen kasvuni suhteen. Toki tapahtunut selittää myös sen, miksi tänne ei ole hetkeen kirjoituksia tullut, mutta ennen kaikkea se sai oman roihuni tätä ammattia kohtaan palamaan entistä voimakkaammin ja siksi siitä halusin myös kertoa. Itselleni ei nimittäin tullut mieleenkään, että olisin jäänyt pois seuraavan päivän harjoitteluvuorosta, vaikka yö meni itkiessä ja aamu asioita järjestäessä. Onneksi oli iltavuoro, jossa lopulta olin aivan normaalisti ja täysin ammatillisesti hoitamassa taas uutta synnytystä. Uppouduin työhön täysin ja unohdin aika pitkäksi aikaa kaiken muun. Tulin taas niin onnelliseksi syntymästä ja onnistuneesti hoidetusta synnytyksestä, että vaikka alle vuorokausi sitten kaikki oli romahtanut, niin silti hymyilin aidosti ja tuntui, että ei sillä yhdellä ihmisellä tämän kaiken rinnalla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.
Sitä tunnetta, kun omin käsin auttaa vauvan maailmaan, on vaikeaa kuvailla sanoin. Se on jotenkin niin ainutlaatuista ja kaunista. Harjoittelun saldona oli lopulta 15 omien käsieni kautta syntynyttä lasta, kymmenen tyttöä ja viisi poikaa. Sen lisäksi sain olla mukana useammassa avautumisvaiheessa sekä yhdessä keisarileikkauksessa. Sain leikata muutamaan kertaan episiotomian, ommella tikkejä useammankin kerran ja lisäksi joka kerta sain hoitaa jälkeiset sekä katsoa vauvan. Sainpa yhdet veretkin päälleni, kun hiukan varomattomasti painoin kohtua synnytyksen jälkeen. Voitte olla varmoja, että en samaa mokaa tee enää uudelleen...
Kaiken kaikkiaan itseluottamukseni kasvoi todella paljon ja sain vielä harjoittelun loppuun oikein hyvän arvioinnin.
Tällä hetkellä teen toisiksi viimeistä harjoitteluviikkoani äitiys- ja lastenneuvolassa ja sen jälkeen olisi tarkoitus viettää koululla muutaman viikon verran aikaa teorian parissa. Kaksi tenttiäkin olisi tässä nyt samaan aikaan tehtävänä ja töissäkin olen käynyt. On ollut muutenkin aika kiireistä ja elämässä on tapahtunut paljon kaikenlaista. Kirjoittelen tänne sitten taas kun on aikaa, jaksamista ja innostusta.
