HAKUPROSESSISTA

Aina välillä kohtaan kysymyksiä siitä, miten sairaanhoitajaksi haetaan, mitä se vaatii ja minkälaiset pääsykokeet ovat. Ajattelin siksi nyt pyhittää aiheelle muutaman postauksen. Kirjoitan ensin yleisesti hakemisesta tähän kouluun ja sitten oman tekstinsä itse pääsykokeista. Jos laittaisin kaiken tähän samaan, tulisi juttua vähän liikaa kerralla luettavaksi.

Tekstit pohjautuvat kokonaan omaan hakukertaani vuoden 2015 keväällä ja koska hakua taas vaihteeksi uudistetaan vuodeksi 2016, tiedot eivät välttämättä enää täsmää tulevina vuosina oleviin hakuihin ja pääsykokeisiin. Hakukertani pisteytykset olivat myös erilaiset aiempiin vuosiin nähden, koska yksi uudistus tuli ammattikorkeakoulujen yhteishakuun jo syksyllä 2014 ensisijaisuuspisteiden poistumisen myötä (mitä muuten pidän erittäin huonona päätöksenä). Viime keväänä myös yliopistot olivat ensimmäistä kertaa samassa yhteishaussa ja jokainen pystyi ottamaan vastaan Suomesta vain yhden opiskelupaikan (ennen on voinut tulla valituksi sekä ammattikorkeakouluun että yliopistoon, mutta ei siis enää). Toivon silti, että jollekin näistä olisi jotain apua sen kaiken jännityksen keskellä, vaikka kaikki tieto ei niin ajankohtaista olisikaan.

Itsehän olen erittäin onnekas ja pääsin kouluun sisälle ensimmäisellä hakukerralla nyt jo toistamiseen. Päätin hakea kevään 2015 yhteishaussa vain Tampereelle, koska täällä jo valmiiksi asuin. Suunnitelma oli, että jos ei heti onnista niin haen sitten syksyllä muuallekin ja olin valmis muuttamaan siinä kohden tarpeen mukaan toiseen kaupunkiin. Halusin vähän enemmän aikaa järjestelyitä varten, joita mahdollinen muutto olisi tuonut eteen ja tein itseasiassa jo hakusuunnitelmankin syksylle. Tarkoituksena oli, että syksyn haussa olisin sitten hyödyntänyt koulujen välistä valintakoeyhteistyötä paremmin ja siten varmistanut pääsyni opintojen pariin.

Kun täyttää hakukaavaketta, kannattaa siis mukaan laittaa ainakin yksi sellainen koulu, jonka pääsykokeisiin on alemmat pisterajat ja sitä kautta hyödyntää valintakoeyhteistyötä. Kaikkihan eivät nimittäin saa edes kutsua ammattikorkeakoulujen pääsykokeisiin ja siinä kohden peli on jo kokonaan menetetty. Kun taas pääsee sinne pääsykokeisiin tekemään parhaansa, vaikka sen tekisin Kemissä tai Porissa tai missä tahansa, saa tuloksen myös muihin valintakoeyhteistyössä oleviin kouluihin, joihin on hakenut. Opiskelupaikkaa tarjotaan sitten siitä koulusta, jonka on listannut ylimmäksi ja minne tulokset riittävät. Omalla luokallani on nyt useampikin ihminen, joka on käynyt pääsykokeissa muualla, mutta koska tulokset ovat pääsykokeista olleet niin hyvät, saivat he paikan ylemmältä hakutoiveeltaan. On myös hakua tehdessä hyvin tärkeää katsoa millainen pääsykoe missäkin koulussa on, koska yhteistyöstä huolimatta niissä voi olla suuriakin eroja. Suurimmassa osassa kouluista on ainakin tähän asti ollut soveltuvuuskokokeet, joihin voi kuulua erilaisia osa-alueita, mutta jotkut pääsykokeet taas pohjautuvat ennakkomateriaaliin ja kirjalliseen kokeeseen.

Pääsykokeisiin Tampereelle kutsuttiin muistaakseni nelinkertainen määrä hakijoita aloituspaikkoihin nähden lähtöpisteiden mukaan. Nyt jokin aika sitten tulleiden hakutilastojen mukaan sairaanhoitajaksi on hakenut TAMKiin viime keväänä 1998 henkilöä ja koska aloituspaikkoja on ollut 160, on pääsykokeeseen saanut kutsun noin 640 ihmistä. Se tarkoittaa siis sitä, että noin 1 538 ihmistä ei ole päässyt pääsykokeeseen ollenkaan tai on mennyt tekemään sen muualle. Tampereelle viime keväänä sai siten pääsykoekutsun sairaanhoitajan valintakokeeseen, jos lähtöpisteitä oli vähintään 17/30. Lähtöpisteet laskettiin todistusten keskiarvoista (itselläni ylioppilastodistus ja lukion päättötodistus) ja hakukelpoisia olivat siis toisen asteen koulutuksen käyneet henkilöt.

Koska TAMKissa hoitoaloilla valintakoe perustuu kokonaan soveltuvuuden testaamiseen, lukemista ei itselläni ollut oikeastaan ollenkaan. Pahinta sen sijaan koko hakemisessa oli odottaminen. Siitä kun maalis-huhtikuussa oli oman hakemuksensa laittanut eteenpäin, piti odottaa aivan toukokuun viimeisille päiville, että pääsykoekutsu kilahti sähköpostiin (pääsykokeethan pidettiin sitten jo heti siinä kesäkuun alussa). Ja oma lukunsa on sitten vielä lopullisten tulosten odottaminen, mikä oli vielä monin verroin piinaavampaa.

Sain todella jännittää viimeiseen asti, koska hain itse asiassa ensimmäisenä vaihtoehtona kätilökoulutukseen ja tiesin, että on siinä rajalla pääsenkö suoraan sen linjan pääsykokeeseen vai en. Ja kuten uumoilinkin ennakkoon, kävi sitten niin, että lähtöpisteeni eivät riittäneet. Jäin pisteen päähän pääsystä kun raja oli 24/30 ja itselläni pisteitä oli kasassa siis vain 23. Toisena vaihtoehtona haussani oli terveydenhoitajan koulutus, mutta se osoittautuikin kaikista vaikeimmaksi päästä sisään kun pisteraja oli pääsykokeeseen 26/30. Kerron ehkä joskus myöhemmin omana juttunaan miksi nuo kaksi muuta koulutusvaihtoehtoa minua niin kovasti kiinnostivat (ja kiinnostavat kyllä edelleen) ja miten lopulta sijoituin haussa näiden suhteen valintakoeyhteistyön myötä.

Jokaisesta hakutoiveesta tuli tieto pääsykokeisiin pääsemisestä (tai pääsemättömyydestä) sähköpostilla. Kätilökoulutuksen ja terveydenhoidon linjan sähköposteissa oli valittelut, että pisteesi eivät nyt riittäneet pääsykokeeseen ja sitten tieto pisterajoista kyseisessä haussa. Sairaanhoidon puolelta tuli kuitenkin iloinen viesti ja kutsu pääsykokeisiin, jonka mukana  oli useamman liitteen verran tietoa ja ohjeita sekä pieni ennakkotehävä. Yksi viesteistä oli mennyt aluksi roskapostin puolelle suoraan, joten kannattaa aina välillä tarkistaa sekin kun odottaa kutsua.

Kun viestit tulivat, oli hieman hassu olo. Toisaalta harmitti, että pääsy kätilötyön valintakokeeseen oli jäänyt niin pienestä kiinni. Tuntui, että vain papereiden mukaan joku oli päättänyt, että olen liian huono, jotta voisin edes tulla näyttämään osaamiseni ja valmiuteni alalle. Yliopistojen haku on siinä mielessä reilumpi, että jokainen pääsee edes kokeilemaan, vaikka siellä lukiossa ei olisi ollut koko aikaa aivan täysillä mukana. Samalla olin kuitenkin hyvin iloinen siitä, että sain kutsun sairaanhoitajien valintakokeeseen. Olihan se joka tapauksessa askel lähemmäs tavoitetta, ja itseasiassa erittäin suuri sellainen.

Montaa päivää ei jäänyt pääsykokeeseen valmistautumiseen. Pääsykoekutsu kun tuli siis vasta aamupäivästä torstaina 28.5.2015 ja pääsykoe omalla kohdallani pidettiin jo siitä viikon päästä 4.6.2015. Ja kuten alussa kerroinkin, itse pääsykokeesta kirjoitan sitten enemmän seuraavalla kerralla.

NUKKUMATIN HYLKÄÄMÄ

Luulin itse, että homma on vielä kaiken kaikkiaan hanskassa tämän elämän ja sen aikataulutuksen kanssa, mutta herra Nukkumatti olikin asiasta eri mieltä ja otti hatkat. Välillä tyyppi ei ole suvainnut tulla ollenkaan käymään ja välillä on taas käynyt vain hetken verran härnäämässä. Kun tarpeeksi kauan meni aikaa eikä omat sovintoyritykset auttaneet, piti käydä hakemassa hieman ulkopuolista apua. Pari päivää pyhitin kokonaan sovintoneuvotteluille (eli lepäsin) ja saatamme nyt hiljalleen päästä taas sovintoon.

Koitan nyt opetella siihen, että ihan niillä kaikilla luennoilla ei ole pakko istua väsyneenä vaan aihealueen voi käydä kotona läpi dioista ja kirjasta silloin kun on vähän virkeämpi. On paljon tehokkaampaa nimittäin opiskella niin. Toki sitten on erikseen ne kurssit, joissa on pakollinen läsnäolo kokonaan tai suurimmaksi osaksi ja niillä tunneilla kyllä aion istua kiltisti kunhan vain terveenä olen. Minkäs sille mahtaa kun on tuollainen herkkähipiäinen Nukkummatti... Pakko vähän höllätä tahtia.

Lukeminen jäi siis viime viikolla vähemmälle kuin olin suunnitellut, mutta sen verran lepokäskyä uhmasin, että kävin sen aseptiikan tentin tekemässä. Olinhan kuitenkin lähes kaikilla tunneilla ollut läsnä (yksi taisi jäädä välistä) ja olisin varmasti stressannut vain entistä enemmän, jos olisi pitänyt siirtää tenttiminen kuukauden päähän. Ja hienostihan se meni läpi! Sain arvosanaksi kolmosen, josta olen erittäin tyytyväinen muutamasta huolimattomuusvirheestä huolimatta. Kukaanhan ei saanut vitosta, vain kaksi sai nelosen ja osa ei päässyt ollenkaan läpi.

Nukkumatin aiheuttaman mielipahan lisäksi viime viikolla toki tapahtui paljon muutakin.
Saimme viimeinkin meidän hoitoasut, joita käytämme koululla orientoivissa harjoitteluissa (eli orhissa). Lisäksi meillä oli sydämen preparaatio (eli leikkelimme sian sydämiä), joskin se hieman meni pieleen kun sydämet olivat jostain syystä pilaantuneet (oli muuten erittäin miellyttävä haju!) ja sen vuoksi otamme homman tällä viikolla uusiksi. Kävin myös hakemassa toisen osan B-hepatiittirokotusta, jonka saamme siis koulun kautta riskiryhmään kuuluvana ilmaiseksi. Sen lisäksi pidimme yhdet esitelmät ryhmissä ja saimme myös vietyä loppuun ensimmäisen PBL-jakson (PBL= Problem Based Learning. Kerron siitä sitten joskus lisää.), joten ei ollut mikään tylsä viikko laisinkaan.

Tällä viikolla on nyt alkanut ravitsemustieteen opintojakso ja torstaina edessä on anatomian ja fysiologian tentti, jossa aiheena on sydän, verenkierto ja hengityselimistö. Lisäksi työn alla on muun muassa yksi oppimispäiväkirja, essee ja esitelmä. Tekemistä siis piisaa, joten enpä taida päästä tylsistymään vielä pitkään aikaan.

Loppuun sanon vielä, että pitäkäähän Nukkumattinne tyytyväisinä. Sitä todellakin tulee ikävä, jos se päättää hylätä.

KAKSI KUUKAUTTA

Kuinka tämä aika juokseekin niin kovaa? Tänään tuli nimittäin täyteen kaksi kuukautta opiskelua ja samalla loppui itsenäisen työskentelyn viikko.

Kuluneen viikon aikana olen tehnyt töitä vähän enemmän kuin oikeastaan olisin halunnut (ajattelen aina vain, että palkkapäivänä on sitten kivaa) ja koulujuttuja puolestaan selvästi vähemmän kuin olin aikonut. Pidin kokonaiset kaksi päivää täysin vapaata molemmista, eli niinä päivinä en tehnyt muuta kuin nautin olemisesta. No, jos olen rehellinen, niin silloin muun muassa siivosin ja ystävän kanssa tuli myös leivottua.

Nyt kun vain jaksan painaa jouluun asti, niin silloin ehkä voin taas viettää seuraavat sluibailupäivät. Sitä ennen on kyllä joka päivä tehtävä jotain opiskelua edistävää tai oltava töissä, ja useina päivinä oikeastaan molempia. Saatan olla yksi oudoimmista tyypeistä ikinä, mutta vaikka välillä väsyttääkin, niin oikeastaan kyllä pidän tästä. En tiedä johtuuko sitten siitä, että elämässäni on  lähes aina ollut hyvin paljon aktiviteettia vai vain puhtaasti siitä, että olen minä. Jotenkin sitä tuntee olevansa kunnolla elossa vasta kun pieni stressinpoikanen nostaa päätään ja kalenteri alkaa täyttyä. Onneksi kuitenkin olen vuosien varrella oppinut myös huomaamaan missä kohden kalenteri on liian täynnä, joten ehkä tällä kertaa vältän pahimmat ylilyönnit ja myös lepään tarpeeksi.

Nyt ensi perjantaina meillä on se aseptiikan koe, joten jos ei kuulu pihahdustakaan, niin tiedätte mitä teen. Voi kyllä käydä niinkin, että välillä kaipaan pientä taukoa lukemisesta ja ehkä valitsen taukoaktiviteetiksi kirjoittamisen. Mitään en kuitenkaan lupaa.

Nyt loppuun vielä tilannekatsaus ja sitten ajattelin näin myöhäisillan ratoksi napata anatomian kirjan käteen ja lukea huomisen luennon aihealueen läpi ennen kuin matkaan unten maille.


Tilannekatsaus:

Opintojen eteneminen: suoritettuna 0/210 op, opiskelua takana 2 kk
(No on siellä noin kolmen opintopisteen edestä osasuorituksia jo hyväksytyksi merkattuna, mutta ei vielä kokonaisia kursseja.)
Tunnelma: varsin tyytyväinen ja päättäväinen

PINKKIÄ PÄÄLLE

Tällä viikolla oli yksi opiskelijoiden vuoden kohokohdista, nimittäin Hämeenkadun appro. Lyhyesti selitettynä tapahtumassa on kyse siitä, että paljon haalarikansaa kokoontuu Tampereen keskustaan ja lähtee suorituskartan kanssa kiertämään Hämeenkadun baareja ja ravintoloita. Jokaisesta pysähdyspaikasta saa juoma- (tai ruoka)ostosta vastaan yhden leiman. Leimoja on tarkoitus kerätä aina määrätty määrä tietyssä ajassa, jotta saa suoritettua Appro-tutkinnon. Tutkintoja on eri tasoisia aina alkaen approbaturista emeritukseen asti. Tutkinnot on suoritettava järjestyksessä, joten emerituksen suorittaja on hyvin todennäköisesti approilemassa Hämeenkadulla jo kuudetta kertaa. Periaatteessa homman voi hoitaa kokonaan ilman alkoholia, mutta en usko että sitä kovinkaan paljoa tapahtuu.

Tämä oli nyt sitten itselleni ensimmäinen tapahtuma, johon osallistuin sairaanhoitajaopiskelijana ja myöskin ensimmäinen kerta kun vedin päälleni meidän alan pinkin haalarin (oikeasti virallinen väri taitaa olla fuksianpunainen, mutta ihan on tarpeeksi lähellä pinkkiä). Haalaria tosin olisi ollut aiemmin vähän vaikea edes käyttää, koska sitä ei ennen approa ollut olemassa. Meille luvattiin, että saadaan haalarit ennen kyseistä tapahtumaa ja pienestä epätoivosta huolimatta (joka osalle ensimmäistä haalariaan odottavalle siis jo ehti kehittyä) lupaus kyllä piti. Päästiin nimittäin hakemaan haalarit hurjat kuusi tuntia ennen kierroksen alkua, että hienostihan se meni (huomaathan pienen ironian häivähdyksen). Osa poloisista opiskelutovereistani sitten ompeli jo keräämiään merkkejä luentojen aikana sormet kipeinä ja itse lähdin liikkeelle neitseellisen puhtaalla, merkittömällä haalarilla. Ei sillä, että olisin edes omistanut mitään merkkejä, joita haalariin voisi ommella, mutta kuitenkin. (Vanhan haalarin merkkeihinhän ei kosketa, koska se olisi pyhäinhäväistys!)

Valtaosa luokastamme osallistui tapahtumaan ja suuntasimme keskustaan suoraan koulusta. Starttasimme kierroksen kello viiden maissa ja jakaannuimme muutamaan hyvin pinkkiin seurueeseen. Suurin osa meistä oli suorittamassa ensimmäistä tutkintoaan Hämeenkadun approssa (kuten myös minä) ja naisilla tavoitteena oli kerätä viisi leimaa neljän tunnin aikana saavuttaakseen approbaturin. Oli oikein mukava ilta kokonaisuudessaan ja koska viiden leiman ansaitseminen oli varsin leppoisaa puuhaa, ehdimme välillä istuskella ja jutustella rauhassa pidempäänkin. Rahaakaan ei mennyt kauheasti kun approjuomat maksoivat noin kolmisen euroa kappaleelta. En usko, että aivan yhtä läheisiä ystäviä näistä uusista opiskelutovereista saan kuin viimeksi, mutta täytyy kyllä sanoa, että hyviä tyyppejä meidän luokalta onneksi löytyy useampikin.

Tuntui, että ilta oli ihan hyvän mittainen, mutta kuitenkin huomasin olevani kotona jo yhdeksän maissa. Heh, vanhuus ei tule yksin kun ei jaksa enää kahtatoista tuntia pidempää olla liikkeellä (oli tosiaan se koulupäivä ensin ihan normaalisti). Sen approbaturin kyllä suoritin ja sain ensimmäisen ansaitun haalarimerkin tähän uuteen haalariin (sen lisäksi sain yhden ilmaisen mainosmerkin ja ostin itse yhden). Loppubileet päätin jättää väliin tällä kertaa ja annoin innokkaamman henkilön hyödyntää lippuni. Luulen, että se oli ihan hyvä valinta useammastakin syystä, joita en ihan kaikkia viitsi tänne eritellä.

Ensi vuonna ehkäpä sitten taas uusiksi. Silloin tarvitaan cum laudeen seitsemän leimaa, joista luulen vielä selviytyväni. ;)

Ja ainiin hei, melkein unohdin kertoa ilouutisen: anatomian tentti meni läpi!
Sain siitä nelosen. Siis oikeasti NELOSEN vaikka pissin sen aivotehtävän niin pahasti. Saatan olla pahin hikari ikinä, mutta aion kyllä opetella ne aivot vielä tästä huolimatta, koska tunnen itseni tyhmäksi jos en osaa niitä. Aivan sama vaikka sitä aluetta ei enää tarvitse tenttiä, mutta mitäpä jos joku tulevista potilaistani haluaakin keskustella aivoistaan vähän syvällisemmin ja sitten en osaisikaan niistä mitään. Ei olisi kivaa ei.

Siinäpä siis hyvä aloitus itsenäisen työskentelyn viikolle, joka siis alkoi nyt.


Rakkain terveisin:
Pinkkipunttinen neito

TENTTIÄ PUKKAA

Tässä sitten vierähti muutama viikko ohi melko vikkelään. Sinänsä itselläni on mielessä paljonkin aiheita, joista haluan tänne vielä joskus kirjoittaa, mutta jos nyt puhutaan tällä kertaa taas siitä mitä olen viime aikoina tehnyt. Ja älkää pettykö, mitään kovin järisyttävää ei ole tapahtunut...

Olen nimittäin käynyt koulussa. Sitten olen käynyt töissä. Muutaman kerran näin perhettäni ja ystäviäni, mutta muuten olen ollut pääosin nenä kiinni kirjassa (välillä ihan kirjaimellisesti kun olen kesken lukemisen nukahtanut). Ensin vietin reilun viikon kiihkeitä hetkiä anatomian kirjojen kanssa viime maanantaina olleeseen tenttiin asti ja sitten vaihdoin lennosta mikrobiologiaan, jonka vuorostaan tentin nyt torstaina. Totuuden nimissä on sanottava, että jonkun verran tuli nipistettyä unista useampanakin yönä. Tiedän, ei ollenkaan hyvä juttu. 

No miten ne tentit sitten menivät?

Mikrobiologian tentti toteutettiin koulun oppimisympäristössä nettitenttinä ja siitä sain heti nähdä monivalintojen tuloksen. Pääsin läpi. Nyt vain odotan, että opettaja tarkistaa ne muutamat tentissä olleet sanalliset tehtävät, joista toivottavasti tulisi vielä muutama pojo lisää. Mitään kovin huippua arvosanaa tuskin tulen saamaan, mutta nämä ovat kuulemma sellaisia tenttejä, joita joudutaan melko paljon uusimaan, joten ehkä on vain opeteltava hyväksymään vähän alhaisemmatkin arvosanat. Enkä kyllä kuvitellutkaan olevani niin nero, että vähän reilun kahden päivän lukemisella olisin kaiken saanut oikein. Tuo mikrobiologia kun ei aiheenakaan ole mitenkään se kaikista helpoin ja lukiovuosien opeista en todellakaan muista enää yhtään mitään. Aloitin kertaamaan siis ihan perusasioista, solun rakenteesta ja vastaavista. Onneksi nyt taas osaan enemmän.

Anatomian suhteen emme ole vielä saaneet tuloksia. Tentti tehtiin ihan perinteiseen tapaan paperille ja nyt odottelen vain tietoa siitä, kutsuuko uusinta vai ei. Kuulostaa ehkä hieman dramaattiselta, mutta luulen, että sinne uusintaan tällä kertaa tieni vie. Tentti meni mielestäni suurimmaksi osaksi oikein hyvin ja oli sellainen tunne, että vau osaan nämä jutut, MUTTA sitten tultiin hermostoon ja painajaismaiseen aivotehtävään. Oli tietenkin se osa-alue jäänyt vähän vähemmälle lukemiselle enkä sitten osannut vastata koko tehtävään mitään järkevää. Epätoivo, päässä kumisi vain tyhjää. Saan varmaan muuten ihan kohtulliset pisteet, mutta tentti voidaan hylätä jos jotain oleellista osa-aluetta ei ole osannut tarpeeksi hyvin. Ja jotenkin kummasti on sellainen olo, että nuo aivot nyt saattavat olla juurikin sellainen osa-alue...

Onneksi nyt olen lukenut hyvin huolellisesti kaiken sen, minkä vain ehdin. Mahdolliseen uusintaan ei siis tarvitse kuin nopeasti kerrata aiemmin opiskellut alueet ja sitten tietenkin päntätä ne aivot ja niihin liittyvät jutut superhyvin. 

Ja mitä tästä taas opimmekaan? 

Jatkossa se kirja käteen ja materiaalit auki tietokoneelle paljon paljon aikaisemmin, jotta ehtisi vaikka lukea koko tenttialueen ajoissa. Hyvällä tuurilla voisi keritä vaikka kertaamaankin vielä. Tiedä sitten onko ollenkaan mahdollista tällainen, aika hurjalta kyllä tuntuu jo ajatus. Kovin montaa viikkoa ei ole edes seuraavaan tenttiin, joka on paljon peloteltu aseptiikka ja tartuntataudit. Jos vaikka tänään illalla ottaisin sen kirjan kauniisiin kätösiini (yhdellä kädellä sitä ei jaksa kannatella!) ja alkaisin lukea jo nyt. HAH! Realistinen ollakseni, luulen kyllä illan kuluvan jotenkin muuten. Mehut on nimittäin tämän viikon aikana puristettu aika vähiin ja viikonloppuna pitää olla vielä iloisena töissä. 

Ehkä ensi viikolla sitten. (Jotenkin on muuten tutun kuuloinen lause.)