PINKKIÄ PÄÄLLE

Tällä viikolla oli yksi opiskelijoiden vuoden kohokohdista, nimittäin Hämeenkadun appro. Lyhyesti selitettynä tapahtumassa on kyse siitä, että paljon haalarikansaa kokoontuu Tampereen keskustaan ja lähtee suorituskartan kanssa kiertämään Hämeenkadun baareja ja ravintoloita. Jokaisesta pysähdyspaikasta saa juoma- (tai ruoka)ostosta vastaan yhden leiman. Leimoja on tarkoitus kerätä aina määrätty määrä tietyssä ajassa, jotta saa suoritettua Appro-tutkinnon. Tutkintoja on eri tasoisia aina alkaen approbaturista emeritukseen asti. Tutkinnot on suoritettava järjestyksessä, joten emerituksen suorittaja on hyvin todennäköisesti approilemassa Hämeenkadulla jo kuudetta kertaa. Periaatteessa homman voi hoitaa kokonaan ilman alkoholia, mutta en usko että sitä kovinkaan paljoa tapahtuu.

Tämä oli nyt sitten itselleni ensimmäinen tapahtuma, johon osallistuin sairaanhoitajaopiskelijana ja myöskin ensimmäinen kerta kun vedin päälleni meidän alan pinkin haalarin (oikeasti virallinen väri taitaa olla fuksianpunainen, mutta ihan on tarpeeksi lähellä pinkkiä). Haalaria tosin olisi ollut aiemmin vähän vaikea edes käyttää, koska sitä ei ennen approa ollut olemassa. Meille luvattiin, että saadaan haalarit ennen kyseistä tapahtumaa ja pienestä epätoivosta huolimatta (joka osalle ensimmäistä haalariaan odottavalle siis jo ehti kehittyä) lupaus kyllä piti. Päästiin nimittäin hakemaan haalarit hurjat kuusi tuntia ennen kierroksen alkua, että hienostihan se meni (huomaathan pienen ironian häivähdyksen). Osa poloisista opiskelutovereistani sitten ompeli jo keräämiään merkkejä luentojen aikana sormet kipeinä ja itse lähdin liikkeelle neitseellisen puhtaalla, merkittömällä haalarilla. Ei sillä, että olisin edes omistanut mitään merkkejä, joita haalariin voisi ommella, mutta kuitenkin. (Vanhan haalarin merkkeihinhän ei kosketa, koska se olisi pyhäinhäväistys!)

Valtaosa luokastamme osallistui tapahtumaan ja suuntasimme keskustaan suoraan koulusta. Starttasimme kierroksen kello viiden maissa ja jakaannuimme muutamaan hyvin pinkkiin seurueeseen. Suurin osa meistä oli suorittamassa ensimmäistä tutkintoaan Hämeenkadun approssa (kuten myös minä) ja naisilla tavoitteena oli kerätä viisi leimaa neljän tunnin aikana saavuttaakseen approbaturin. Oli oikein mukava ilta kokonaisuudessaan ja koska viiden leiman ansaitseminen oli varsin leppoisaa puuhaa, ehdimme välillä istuskella ja jutustella rauhassa pidempäänkin. Rahaakaan ei mennyt kauheasti kun approjuomat maksoivat noin kolmisen euroa kappaleelta. En usko, että aivan yhtä läheisiä ystäviä näistä uusista opiskelutovereista saan kuin viimeksi, mutta täytyy kyllä sanoa, että hyviä tyyppejä meidän luokalta onneksi löytyy useampikin.

Tuntui, että ilta oli ihan hyvän mittainen, mutta kuitenkin huomasin olevani kotona jo yhdeksän maissa. Heh, vanhuus ei tule yksin kun ei jaksa enää kahtatoista tuntia pidempää olla liikkeellä (oli tosiaan se koulupäivä ensin ihan normaalisti). Sen approbaturin kyllä suoritin ja sain ensimmäisen ansaitun haalarimerkin tähän uuteen haalariin (sen lisäksi sain yhden ilmaisen mainosmerkin ja ostin itse yhden). Loppubileet päätin jättää väliin tällä kertaa ja annoin innokkaamman henkilön hyödyntää lippuni. Luulen, että se oli ihan hyvä valinta useammastakin syystä, joita en ihan kaikkia viitsi tänne eritellä.

Ensi vuonna ehkäpä sitten taas uusiksi. Silloin tarvitaan cum laudeen seitsemän leimaa, joista luulen vielä selviytyväni. ;)

Ja ainiin hei, melkein unohdin kertoa ilouutisen: anatomian tentti meni läpi!
Sain siitä nelosen. Siis oikeasti NELOSEN vaikka pissin sen aivotehtävän niin pahasti. Saatan olla pahin hikari ikinä, mutta aion kyllä opetella ne aivot vielä tästä huolimatta, koska tunnen itseni tyhmäksi jos en osaa niitä. Aivan sama vaikka sitä aluetta ei enää tarvitse tenttiä, mutta mitäpä jos joku tulevista potilaistani haluaakin keskustella aivoistaan vähän syvällisemmin ja sitten en osaisikaan niistä mitään. Ei olisi kivaa ei.

Siinäpä siis hyvä aloitus itsenäisen työskentelyn viikolle, joka siis alkoi nyt.


Rakkain terveisin:
Pinkkipunttinen neito