KERÄÄ KOKO SARJA

Lauantaina palautin tämän syksyn viimeisen esseen, jonka jälkeen olen ollut lomalla nyt yhden kokonaisen päivän. Aika huikeaa! Mutta miten tämä syyslukukausi meni noin niin kuin omasta mielestä?

No ei mennyt ainakaan ihan niin kuin Strömsössä. Kuluneen lukukauden aikana opintosuoritusotteellani ovat komeilleet aivan kaikki arvosanat välillä 0-5, "kerää koko sarja" siis. Alkusyksyhän meni oikein mukavasti, nelosia ja kolmosia sateli taivaalta sekä yksi vitonenkin. Sitten sain siitä kirurgisesta hoitotyöstä sen kakkosen, jonka lopulta kävin marraskuussa korottamassa neloseksi. Myös viime keväänä nestehoidon kurssilta saadun kakkosen kävin korottamassa kolmoseksi. Näiden suhteen olinkin oikein tyytyväinen itseeni ja suorituksiini, mutta viimeinen kuukausi ennen tätä joulutaukoa murskasi kyllä tehokkaasti kaikki luulot pois.

Ensin sain hylätyn ja sen kauniin symmetrisen nollan lastentautien tentistä, mutta uusinnasta pääsin onneksi sitten jollain ihmeen tuurilla läpi ja sain suoritusmerkinnän (tätä ei arvosteltu numeroilla, vaan piti saada kyllä/ei -väittämistä oikein 75% ja sillä pääsi sitten läpi). Heti sen perään olikin vuorossa lastenhoitotyön tentti. En ollut kaikista parhaimmin valmistautunut, mutta tenttikysymyksiä katsellessa tuli sellainen olo, että kyllähän minä näistä oikeastaan jotain tiedän. No en sitten tiennyt tarpeeksi ja ykkönen pläjähti rekisteriin. Lopulta selvisi, että en ollut ainut, jolle näin oli käynyt. Aika moni muukin oli kuvitellut osaavansa hyvin vastata tenttikysymyksiin, mutta ykkösiä ja kakkosia oli suurimmalle osalle tipahdellut siitä huolimatta. Nyt odottelemme yleistä palautetta siitä, mitä ihmettä kyseiseen tenttiin olisi pitänyt kirjoitella ja milloin kurssin arvosanaa voi käydä korottamassa. Lääkelasku sentään meni oikein, että edes jotain positiivista.

Mutta vasta nyt päästään lukuvuoden huipennukseen. Sairastin koko joulukuun alun flunssaa, josta lopulta kehittyi myös poskiontelotulehdus. Reilun viikon kaikki voimani olivat jossain kuun pimeällä puolella ja nukuin päivässä vähintään 15 tuntia. Välillä kävin heittämässä antibiootin poskeen ja avasin hitusen perioperatiivisen hoitotyön tenttikirjaa. Eipä siitä juuri mitään tullut, joten tenttipäivänä lueskelin kysymykset läpi ja päätin palauttaa paperin tyhjänä. Osaan kysymyksistä olisin toki osannut vastata, mutta koska sekä vastaamatta jättämisestä että väärästä vastauksesta olisi tullu miinuspisteitä, en halunnut ottaa riskiä uudesta ykkösestä. Korotustenttipäiviä kun on melko harvoin ja minullahan oli jo yksi tentti seuraavalle korotuspäivälle tulossa. Lääkelaskun kyllä reippaasti laskin huomatakseni sitten tentin jälkeen, että sekin meni väärin. Sekoitin grammat ja milligrammat, mikä on oikeasti vaarallinen ja maailman typerin virhe lääkelaskuissa. Ei toivottavasti tule enää ikinä toistumaan, mutta siinä samallahan se laskukin nyt menee kun muutenkin tenttiä ensi vuoden puolella uusin.

Lukuvuoden viimeinen tentti oli äitiys- ja naisenhoitotyö, joka oli aihealueeltaan luonnollisesti itseäni eniten kiinnostava. Luin ahkerasti kahden päivän ajan ja olo oli sellainen, että todennäköisesti hyvän arvosanankin voisi tentistä saada. No enpä saa, koska lopulta nukuin pommiin ja myöhästyin koko tentistä. Puolustuksekseni sanon, että syynä tähän megaluokan möhlimiseen oli se, että puhelimeni ohjelmisto päivittyi tenttiä edeltävän yön aikana ja se oli sitten sekoittanut herätysasetukseni. Mutta oli miten oli, niin uusinta kutsuu nyt sitten tämänkin tentin osalta ja tunnen itseni ehkä maailman tai vähintään koko Suomen suurimmaksi sähläriksi.

Suunta on kuitenkin vain ylöspäin ja toivon tämän kolmen viikon joulutauon auttavan edes vähän tähän opiskeluväsymykseen, josta koen nyt kärsiväni. Kevätlukukauden suunnitelmatkin ovat jo suhteellisen selvät ja onneksi silloin on tenttejä ihan naurettavan vähän tähän syksyyn verrattuna. Olenkin jo aika tarkan suunnitelman tehnyt näiden uusintojeni ja korotusteni suhteen. Käyn heti tammikuun uusintatentissä tekemässä äitiys- ja naisenhoitotyön tentin laskuineen alta pois ja siitä en oikeastaan pahemmin stressaa, koska tiedän sen kyllä läpäiseväni. Sen jälkeen on vuorossa tammikuussa alkavan mielenterveys- ja päihdehoitotyön kurssin tentti ja helmikuun uusintapäivänä aion tehdä sitten perioperatiivisen hoitotyön uusinnan. Näihin kahteen on panostettava kyllä kunnolla, jotta myöhemmin keväällä ei tarvitsisi enää niin paljoa stressata. Helmikuussa teenkin neljän viikon työharjoittelupätkän, jonka jälkeen saan muutaman viikon loman opiskelusta, joskin silloin varmaan käyn maaliskuun korotuspäivänä korottelemassa sen lastenhoitotyön. Loput keväästä meneekin sitten hoitotieteen teoriaopinnoissa sekä seitsemän viikon ohjatussa harjoittelussa.

Eli eiköhän se tästä. Jos vain loman aikana jaksan, niin voisin kirjoitella opiskelusta vielä vähän laajemmin, tämä teksti kun on nyt lähinnä keskittynyt tentteihin.


Tähän loppuun kuitenkin vielä tiivistetty tilannekatsaus.

Opintojen eteneminen: suoritettuna 86/ 270 op, opiskelua takana 1,5 vuotta
(uusintoihin menneistä kursseista on tulossa vielä 7 op lisää)
Suoritettujen kurssien keskiarvo: 3,47 (asteikolla 1-5)
Tunnelma: melkoisen väsynyt

HULLUNMYLLY

Toisinaan sitä miettii, että ei kukaan tervejärkinen ihminen kyllä tätä alaa päädy opiskelemaan. Tai jos päätyy, niin ei taida olla enää kovin tervejärkinen valmistumisen hetkellä. Sellaista hullunmyllyä tämä opiskelu on välillä oikeastaan ihan koko ajan.

Elämässäni mittaan aikaa tällä hetkellä lähinnä palautus- ja tenttipäivien mukaan, esimerkiksi joululoma alkaa sitten neljän tentin ja noin kymmenen kohdan tehtävälistan jälkeen. Kalenterin mukaan se on joskus joulukuun puolivälin tienoilla, mutta itselleni on vain tärkeää se, mitä tehtäviä minäkin iltana kuuluu tehdä ja mitä kirjaa milloinkin lukea. Aina ei edes ehdi kaikkea, mitä pitäisi ja asioita joutuu laittamaan aika rankastikin tärkeysjärjestykseen. Esimerkiksi viime viikolla oli valittava, että mihin sillä viikolla olleista kolmesta tentistä jätän lukematta, koska yhden illan tarvitsin tehtäville, jotka oli palautettava nyt viime viikonloppuna. Viikonloppunahan olin siis itse töissä ja sattui siihen ihan normaaliin elämään kuuluvia menojakin muutama. Nyt sitä tietenkin miettii, että miksi en aloittanut lukemaan aikaisemmin, mutta niin, silloin luin siihen edelliseen tenttiin ja tein aikaisempia tehtäviä.

Koskaan aikaisemmin töissä käyminen ei ole tuntunut millään tavoin hankaloittavan opiskelua, mutta tämän viimeisen kuukauden aikana on ensimmäistä kertaa näin ollut. Teen keskimäärin kaksi työvuoroa viikossa ja viime viikkojen aikana olisin todella tarvinnut ne kaikki tunnit opiskeluun, jos olisin halunnut selvitä kaikesta. Useamman kerran olen nukahtanut kesken lukemisen ja valot päällä herätäkseni sitten keskellä yötä ne sammuttamaan ja vaihtamaan pään alle kirjan sijasta tyynyn. Lisäksi ensimmäistä kertaa elämässäni katson tyynen rauhallisesti sitä kauniin symmetristä nollaa opintosuoritusotteessa ja ilmoittaudun seuraavaan uusintaan. Eikä edes harmita. En vain enää paljoa mitään enempää olisi voinut tehdä, sillä vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja valveillaoloaikana. Ainahan sitä toki voi omaa ajankäyttöään tehostaa, mutta liikunnasta ja sosiaalisesta elämästäni en ajatellut ihan kokonaan luopua. Ja hei, oma yksi hylätty tenttini on aika vähän verrattuna muiden viiteen usinnassa olevaan tenttiin, että sinällään olen jopa aika ylpeä itsestäni. Ja eipä tässä oikeastaan edes ole aikaakaan murehtia, koska seuraavaan tenttiin on alettava lukemaan heti, tai oikeastaan mieluummin jo eilen, koska se on jo ensi keskiviikkona.

Mutta vaikka tämä elämäni onkin tällä hetkellä aikamoinen hullunmylly, olen siitä äärettömän kiitollinen. Olen niin tyytyväinen kaikkeen, mitä elämässäni juuri tällä hetkellä on. Juuri nyt en kaipaa mitään muuta (kuin ehkä toisinaan pidempiä yöunia ja muutamaa kokonaan vapaata päivää), sillä tämä kaiken keskelle mahtuu niin hienoja hetkiä. Muun muassa marraskuun alussa juhlimme 200-vuotiasta kätilökoulutusta. Oli aika hienoa olla kuuntelemassa puheita auditoriossa, joka oli aivan täynnä kaikenikäisiä kätilöitä ja kätilöopiskelijoita. Olimme ryhmämme kanssa järjestämässä juhlaa ja vaikka siinä ylimääräistä työtä olikin, niin olihan se kaiken vaivan arvoista (ja sen lisäksi vielä saamme opintopisteitä hankeopintoihin).

Olemme myös päässeet uudemman kerran tekemään taitokeskukselle simulaatioita, tällä kertaa lastenhoitotyön parissa. Välillä opintojen lomassa on edelleen saatu hillittömiä nauruhepuleita ja muutamaan kertaan on myös itketty liikutuksesta. Myös työharjoittelupaikat ensi keväälle sain varattua, mutta niistä teen sitten ihan oman kirjoituksensa toisella kertaa.

Entä muistatteko kun tässä kirjoituksessani arvelin saaneeni uuden ystävän? Niin todellakin tapahtui ja meistä on tämän reilun kolmen kuluneen kuukauden aikana tullut jo todella läheisiä. Lisäksi täytin taas vuosia ja siinä kahvitellessa ja kakkua mutustaessa tunsin suurta kiitollisuutta ja onnea niistä kaikista ihmisistä, sekä vanhemmista että uudemmista ystävistä, joita olen elämäni varella itselleni saanut.

Kaiken kaikkiaan tämä on hienoa ja ainutlaatuista aikaa elämässä ja itse olen tämän kaiken valinnut. Tämä on ihan oma, rakas hullunmyllyni.

MUOTOUTUVA AMMATTI-IDENTITEETTI

Tätä toista lukuvuotta ja matkaa kätilöpuolella on nyt takana hiukan yli kaksi kuukautta ja parhaillaan on meneillään syysloma. Tai no loma ja loma... Tuttuun tapaan tietenkin käyn taas töissä ja joitain tehtäviä joudun vääntämään sitten iltaisin, mutta luentoja ja pakollista läsnäoloa ei ole viikkoon. Tulee ihan tarpeeseen sekin, sillä aika hurja tämä syksyn aloitus on kyllä ollut.

Laskin, että olen tehnyt tämän kahden kuukauden aikana nyt kuusi tenttiä ja kolme lääkelaskuosuutta siihen päälle. Sen olen jo saanut tietää, että kaikki lääkelaskuni ovat menneet läpi, mikä on tietenkin oikein hyvä juttu. Kahdesta tentistä olen saanut nelosen ja yhdestä onnistuin jotenkin taikomaan vitosen (kliinisen hoitotyön perusteet + kirurgian ja anestesiologian perusteet). Jotta jokin tasapaino kuitenkin säilyisi, niin kirurgisesta hoitotyöstä sain sitten vain kakkosen. Ihan oma syyni, mitäpä en valmistautunut tenttiin kunnolla, joten pitänee käydä se vielä korottamassa sitten myöhemmin. Kaksi tenttiä on ollut vasta nyt tällä viikolla (sisätautipotilaan hoitotyö ja ammattienglanti), joten niiden arvosanoista on vielä turhaa edes murehtia. Tämän viikon aikana aoin sitten vielä raapustaa yhden kotitentin kasaan.

Tenttien lisäksi meillä on totta kai ollut paljon muitakin tehtäviä sekä myös jonkin verran orientoivaa harjoittelua. Muun muassa olemme harjoitelleet taitokeskuksella hoitoelvytystä. Siellä on käytössä sellainen nukke, jota opettaja pystyy etäältä ohjelmoimaan erilaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi pulssin saa häviämään ja palaamaan sekä valittua monenlaisia sydänperäisiä ongelmia asystolesta sinustakykardiaan. Nuken avulla sitten luodaan simulaatioita erilaisista elvytystilanteista, joita pienissä ryhmissä tunneilla selvitimme. Kolme meistä vuorotteli painelussa, ilmateissä ja defibrillaattorissa ja yksi laittoi kanyylin paikoilleen sekä tipan tippumaan. Ei ollut mitenkään erityisen kevyttä hommaa, mutta erittäin hyvää harjoitusta.

Siinä elvyttäessä se kuitenkin taas tuli tuonne oman sydämeni kohdalle, nimittäin sellainen lämmin läikähdys. Se on jonkinlainen sekoitus ylpeyttä, onnellisuutta ja innostusta, sellainen tunne siitä, että on niin mahtavaa olla tässä juuri nyt ja opetella näitä asioita. Se tunne läikähtelee aina välillä, joskus vähän hassuissakin tilanteissa, kuten tenttiin lukiessa. Toisinaan se tulee useammin ja toisinaan se on hukassa hetken aikaa, mutta aina se tulee takaisin. Onneksi, koska se tunne on ihan mieletön. Minusta on niin hienoa opiskella sairaanhoitajaksi ja kätilöksi ja aion tehdä parhaani, jotta tulevaisuudessa olisin mahdollisimman hyvä työssäni.

On vasta toinen opiskeluvuosi ja sekin ihan aluillaan vielä, mutta koko ajan koen vahvemmin olevani eniten sairaanhoitaja- ja kätilöopiskelija kuin mitään muuta. Vasta sen jälkeen olen muotoilija, myyjä, sinkku, kummitäti, sisko ja mitä kaikkea muuta sitten olenkaan. En kuitenkaan aio hukata itseäni, vaikka uusi ammatti-identiteetti tuntuu helposti integroituvan itseeni. Siitä vain tulee luonnollinen osa minua ja elämääni ja se on mielestäni aika upeaa.

Saimme viime viikolla myös luokkaamme vieraaksi Suomen kätilöliiton puheenjohtajan, Milla-Riikka Rytkösen, joka oli samana päivänä kiertämässä muuallakin Tampereella. Hän kertoi aivan puheenvuoronsa alussa, että kätilöt kokevat monesti olevansa elämässään ensisijaisesti kätilöitä ja että toinen kätilö kyllä helposti tunnistaa kollegansa. Tuntuikin hiukan oudolta, että juuri samoja ajatuksia olen viime aikoina pyöritellyt tässä omassa pienessä päässäni. Se tunne, että kuljen sekä elämässäni että ammatillisesti juuri oikeaan suuntaan, on niin vahva. Lisäksi kokemukseni ryhmästämme on juurikin sellainen, että viimein olen päätynyt kaltaisteni joukkoon.

Tunnen olevani todella onnekas.

KIPEÄT POSKET

Aivan kohta on ensimmäinen kuukausi toisen vuoden opintoja takana. Tässä ajassa olen muiden koulutöiden lisäksi ehtinyt jo käydä kahdessa tentissä, yhdessä uusinnassa ja yhdessä lääkelaskutentissä. Lisäksi viime lukuvuoden tavoin käyn edelleen töissä opiskelun ohella, joten luppoaikaa ei ole pahemmin kyllä ollut. Muutama hieman tuskainen päivä ja uneton yö on ollut tässä, mutta suurimmaksi osaksi olen ollut opiskeluiden suhteen oikein hyvällä mielellä. Ensimmäisestä tentistä sain nelosen ja muista ei vielä ole tietoja tullut, joten niitä mahdollisesti huonompia tuloksiakaan ei voi vielä harmitella. Tuohon kirurgian perusteiden ja anestesiologian tentistä saatuun neloseen olen joka tapauksessa oikein tyytyväinen ja se oli mielestäni hyvä alku tälle lukuvuodelle.

Teorian ohella olemme opiskelleet myös jo jonkin verran käytännöntaitoja. Tampereen ammattikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston lääketieteen laitoksen yhteinen taitokeskus avattiin nyt syksyllä ja yhden kerran olemme siellä uusissa (joskin vielä hieman keskeneräisissä) tiloissa nyt käyneet, mutta muuten olemme harjoitelleet ihan oman koulun vanhoissa tiloissa. Olemme lähteneet syventämään muun muassa  infuusiotaitojamme, tikanneet banaaneja sekä käärineet erilaisia sidoksia toisillemme ja nukeille. Tikkaamisen opettelu oli mielestäni erityisen hauskaa, mutta pitää myöntää, että jonkin verran sitä pitää tässä vielä harjoitella ennen kuin lähden kenenkään välilihaa parsimaan...

Erityisen iloinen olen ollut uudesta ryhmästäni, joka koostuu aivan mielettömistä tyypeistä. Toki menee vielä aikaa, että kunnolla tutustun kaikkiin, mutta jonkinlaisen aavistuksen ihmisistä tässä ajassa on jo saanut. Meidän noin 20 hengen luokka on tuttuun tapaan jaettu osalle tunneista pienemmiksi ryhmiksi (eli tässä tapauksessa puoliksi), joten tämä oma puoliskoni luokasta on nyt tullut huomattavasti tutummaksi kuin se toinen. Opintoja on joka tapauksessa edessä vielä noin kolme ja puoli vuotta, joten eiköhän siinä ajassa kunnolla ehdi siihen toiseenkin puoleen luokasta tutustua. Suurimalla osalla kuitenkin vaikuttaa olevan hyvin samanlainen huumorintaju kuin itselläni ja mielestäni paljon kertoo se, että välillä koulupäivän jälkeen posket ovat kipeät nauramisesta. Ja vaikka hauskaa onkin, niin opiskelu sujuu hienosti ja asiat saadaan käytyä läpi asianmukaisesti.

Ihan parasta, sanoisinko.

TOISEN LUKUVUODEN ALOITUS

Aloitin iloisin mielin toisen lukuvuoteni Tampereen ammattikorkeakoulussa nyt keskiviikkona 10.8.2016, mutta ihka ensimmäiseni kätilöopiskelijana. Jos olisin jatkanut opintojani edelleen sairaanhoitajapuolella, olisi opintojen pariin tarvinnut palata vasta viikon verran myöhemmin. Tai no, oikeastaan kaksi viikkoa myöhemmin, nimittäin todellisuudessahan olen jo viime viikosta alkaen rampannut koululla. Melkein koko henkilökunta oli tietenkin lomalla heinäkuun (kuinka turhauttavaa!) ja sen vuoksi pääsin vasta nyt elokuun alusta paremmin selvittelemään opintoihini liittyviä asioita. Olen käynyt tapaamassa muun muassa uuden ryhmäni vastaavaa lehtoria, HOPS -vastaavaa sekä opintosihteeriä. 

Sen ansiosta, että jatkan edelleen samassa oppilaitoksessa ja sairaanhoitajaopinnot ovat osana kätilön tutkintoa, pääsen tästä tutkintonimikeen muutoksesta melko helpolla, mutta täysin vaivatta en kuitenkaan. Muun muassa opiskelijanumeroni vaihtuu ja sen myötä minun tulee hakea kaikista viime vuonna vanhalla numerolla suoritetuista opinnoista hyväksiluvut tämän uuden numeron alle. Lisäksi on nyt vähän epäselvää, että vaihtuvatko myös käyttäjätunnukseni, koska eri ihmiset ovat olleet asiasta eri mieltä. Vaihdon myötä myös opintosuunnitelmani muuttuu, mikä tarkoittaa sitä, että myös suoritettavat työharjoittelut ovat erilaisia kuin alun perin. Se taas tarkoittaa sitä, että nyt pitää uudelleen selvittää, onnistuuko vaihtojakso ensi keväänä siellä Norjassa, jonne sairaanhoitajaopiskelijana sain alustavasti paikan. Tarkoitus oli nimittäin suorittaa kyseisenä ajanjaksona esimerkiksi avoterveydenhuollon/kotihoidon harjoittelujakso, mutta sitäpä ei olekaan osana kätilötyön opintosuunnitelmaa, koska harjoittelutkin alkavat melko pian painottua sinne kätilöiden osaamisalueille, johon kyseinen jakso ei oikein osu. Lisäksi olen farmakologian kurssin verran jäljessä uuden ryhmäni tahdista (se oli entisellä ryhmälläni suunniteltu vasta nyt syksylle) ja pyrin sen nyt sitten muiden kurssien ohella suorittamaan. 

Niin ja tosiaan se ryhmän vaihtuminen on ihan itsessään jo aika iso juttu, jota taas jälleen kerran jännitin ihan hirveästi. Niin kuin alun alkaenkin arvelin, pääsin nyt osaksi viime vuonna aloittaneiden kätilöopiskelijoiden ryhmää. Ryhmässä on noin kaksikymmentä henkilöä ja se on siis selvästi pienempi kuin sairaanhoitajaryhmäni. Minulle kerrottiin, että muutama ryhmän jäsen on juuri jäänyt äitiyslomalle (kuulemma hyvin tyypillistä kätilöopiskelijoilla) ja että itseni lisäksi ryhmässä aloittaa nyt toinenkin uusi jäsen. Ainuttakaan miestä ei kokoonpanoon yllättäen kuulu, mutta yhteishenki on kuulemma oikein hyvä. Omia kokemuksia en kuitenkaan uudesta ryhmästäni näiden kolmen ensimmäisen päivän aikana ole juuri saanut, koska en varsinaisesti ole tavannut sitä kertaakaan. Meillä on nimittäin osa kursseista yhdessä terveydenhoitaja- ja ensihoitajaopiskelijoiden kanssa ja kun kaikki tepastelevat yhtenä massana luentosaliin, on vähän vaikeaa tietää kuka kuuluu mihinkäkin porukkaan. Pelastuksena on ollut se, että kötilöopiskelijat suorittivat keväällä perusharjoittelunsa samaan aikaan meidän sairaanhoitajaryhmän kanssa, jolloin osa meistä oli samoissa paikoissa ja sitä kautta muutaman ihmisen tiesin nyt etukäteen ainakin naamalta ja nimeltä.

Sen osalta, mitä nyt olen tämän kolmen ensimmäisen päivän aikana nähnyt ja kokenut, kaikki vaikuttaa hyvältä ja luulen, että olen päätynyt juuri itselleni sopivimpaan paikkaan. Harjoitteluista tutuksi tulleet henkilöt huomasivat minut heti ensimmäisenä päivänä luentosalin edustalla palloilemassa ja nappasivat mukaansa, joten yksin en ole joutunut luennoilla istumaan. Lisäksi jokainen, jonka nyt olen tavannut (aivan lehtoreista alkaen), on ollut äärettömän ystävällinen ja toivottanut minut tervetulleeksi sekä kätilöopiskelijaksi että osaksi uutta ryhmääni. Luulenpa, että saatoin saada jo uuden ystävänkin. Olen nimittäin tullut erään uuden opiskelutoverini kanssa niin hyvin juttuun, että olemme viettäneet hieman aikaa yhdessä myös luentojen jälkeen. (Eikö olekin muuten jännää, miten toiset vain tuntuvat tutuilta heti ensi hetkestä alkaen?) Se, kuka lisäkseni on toinen ryhmän uusista jäsenistä, ei kuitenkaan minulle ole vielä selvinnyt. Joku sieltä luentosalista varmaan.

Opiskelu itsessään alkoi myös kovalla ryminällä ja stressihän siitä melkein jo heti nousi. Ensimmäinen tentti on alle kahden viikon kuluttua ja lukemista riittää ihan joka illalle. Luennoilla on käsitelty niinkin kevyitä aiheita kuin kirurgian perusteita ja ensi viikolla pääsemme vuorostaan anestesiologiaan. Lisäksi ilmoittauduin uusintatenttiin, joka tietenkin on heti tuota syksyn ensimmäistä tenttiä seuraavana päivänä. Tarkoitus on saada se viime keväänä sössimäni nestetasapainolasku suoritettua ja koska siellä luentosalissa joutuu kuitenkin ainakin tunnin verran istumaan ennen kuin saa poistua, yritän samalla vielä korottaa kyseisen kurssin teoriaosuuden arvosanaa.

Tällainen kevyt aloitus siis, eipähän käy aika pitkäksi. 

TOISESTA HAKUKERRASTA

Lupasin kirjoittaa paremmin tästä toisesta hakukerrastani sosiaali- ja terveysalojen yhteisvalinnassa, koska viime vuoteen verrattuna hakemiseen on jälleen tullut merkittäviä muutoksia. Ensimmäiseksi käyttöön on tullut pakollinen ensikertalaiskiintiö, toiseksi ainakin ylioppilastodistuksen pisteytystä on muutettu ja kolmanneksi pääsykokeeseen ei enää pääse suoraan todistuksella, vaan sitä varten on läpäistävä esivalintakoe.

Ensimmäinen toimenpiteeni hakua ajatellen oli tietenkin se, että kävin katsomassa mihin on ylipäätään mahdollista hakea kevään haussa ja kuinka paljon paikkoja on avoinna. Niin kuin jo aiemmin asiaa sivusin, ensikertalaiskiintiö ei mitenkään erityisemmin lämmittänyt mieltäni. Jokainen korkeakoulu saa itse määrittää kuinka suuri kyseinen kiintiö on, mutta lain mukaan se on kuitenkin oltava. Kuten omassa hakukohteessani, myös lähes kaikissa muissakin terveysalan koulutuksissa ensikertalaiskiintiö oli nyt 70% ja se on mielestäni hyvin korkea prosentti. Lukuina se tarkoittaa sitä, että omassa hakukohteessani olleesta 20 paikasta 14 oli varattu ensikertalaisille ja ne, joilla jo jokin tutkinto on, kilpailivat kuudesta paikasta.

Voisin avautua tästä ensikertalaiskiintiöstä vähän enemmänkin, mutta koska se ei ole tämän tekstin pääasia, yritän ilmaista ajatukseni muutamalla lauseella. Jos ei siis vielä ole käynyt selväksi, niin olen vahvasti tätä kiintiötä vastaan. Ajatushan on sinällään kaunis: halutaan saada ihmiset toisen asteen kouluista mahdollisimman vähillä välivuosilla korkeakouluihin. Se vain ei käytännössä ehkä toimi ihan niin yksinkertaisesti. Nyt nuoret eivät uskalla ottaa tarjottuja opiskelupaikkoja vastaa, jos eivät ole päässeet ensimmäiseen vaihtoehtoonsa, koska silloin he tippuvat pois kiintiöstä. En usko, että välivuodet ollenkaan siis vähenevät. Mielestäni on myös kyseenalaista päästää pääsykokeissa huonommin pärjännyt ensikertalainen opiskelemaan paremmin pärjänneen ei-ensikertalaisen ohitse. Erityisen epäreiluna ensikertalaiskiintiön koen meitä alanvaihtajia kohtaan. Tästä ei ole ollut mitään tietoa esimerkiksi silloin vuonna 2007 kun aloitin edelliset opintoni eikä myöskään vuonna 2011, jolloin valmistuin. En ole mitenkään voinut valmistautua siihen, että opiskelemaan pääsyäni hankaloitetaan näin merkittävästi, etenkin kun olen vaihtamassa alalle, jossa työllisyysnäkymät ovat hyvät. Onneksi tämä ei nyt tullut esteeksi omalla kohdallani.

Hakemusta täyttäessä ei ollut sinällään mitään uutta, mutta todistuksista saatavia lähtöpisteitä on tosiaan muutettu. Enää ei huomioida lukion päättötodistuksen keskiarvoa, vaan pelkästään ylioppislastutkinnon arvosanat pisteytettään ja pisteyttäminen on löyhempi kuin aikaisemmin. Itselläni on lukion päättötodistuksen keskiarvo suhteessa parempi kuin ylioppilasarvosanani, mutta siinä missä viime vuonna lähtöpisteeni olivat 23/30, tänä vuonna ne olivat 26/30. Lähtöpisteillä ei tosiaan kuitenkaan ollut mitään merkitystä pääsykokeen kannalta, koska ensin oli selvittävä esivalintakokeesta. Tämä esivalintakoe on mielestäni ihan hyvä uudistus, koska se antaa jokaiselle tasavertaisen mahdollisuuden päästä pääsykokeisiin.

Esivalintakokeeseen liittyen tuli sähköpostiin informaatiota ja tärkeimmät siihen liittyvät tiedot löytyivät osoitteesta metropolia.soteli.fi (toimii myös syksyn haussa). Ennakkomateriaali tuli huhtikuun alussa kyseiselle sivustolle ja se oli noin satasivuinen paketti, joka sisälsi muun muassa kaksi tutkimusta. Tarkoitukseni oli ruveta heti lukemaan materiaalia, mutta täytyy myöntää, että se vähän jäi työharjoittelun ja muiden koulutehtävien vieden aikani huhtikuussa lähes kokonaan. Lopulta luin aineiston huolellisesti yliviivaten läpi vain kertaalleen kahden esivalintakoetta edeltävän illan aikana.

Itse esivalintakoe suoritettiin ihan omilla kotikoneilla ja siihen sai linkin ja salasanan sähköpostitse. Jokaiselle oli porrastettu aloittamisaika noin kello 9:00 kieppeillä 3.5.2016 ja laskinta ja materiaalia sai luonnolisesti kokeessa käyttää, koska kukapa sitä olisi valvonut. Esivalintakokeessa oli neljä osa-aluetta: aineistoon pohjautuvat kysymykset, englannin ja suomen luetun ymmärtäminen sekä matematiikka. Periaatteessa koe ei ollut mikään hirveän vaikea ja kaikki kysymykset olivat monivalintoja, mutta vastausaikaa oli vain 90 minuuttia. Sen puolesta vastauksia ei juuri aineistosta ehtinyt tarkistella ja koetta tehdessä sai pitää yllä ihan kohtuullista vauhtia, jos sen halusi saada tehdyksi kokonaan. Lisäksi koe oli täynnä kombakysymyksiä ja niiden kanssa sai olla todella tarkkana. Siinä vastaillessa toivoin, että olisin hieman paremmin aineiston lukenut ja vaikka ehdinkin vastata kaikkiin kysymyksiin, jäi silti todella epävarma olo jatkoon pääsystä.

Esivalintakokeen vastaukset julkaistiin noin viikon päästä kokeen suorittamisesta. En ollut tajunnut kirjoittaa omia vastauksiani koetta tehdessä ylös, joten en vieläkään tiedä mihin olen vastannut oikein ja mihin väärin, koska en todellakaan vastauksiani enää jälkeenpäin muistanut. Vinkkinä siis, että jos haluaa itse laksea arvion omista pisteistä, kannattaa ne vastaukset kirjoittaa itselleen ylös. Pisteytys vähän vaihteli kokeen osion mukaan, mutta jokaisessa osiossa väärästä vastauksesta sai miinuspisteitä ja matematiikan osiota lukuun ottamatta myös vastaamatta jättämisestä pisteet vähenivät. Siksi itse tein kokeen sillä taktiikalla, että jokaiseen kysymykseen vastasin vaikka se olisi ollut vain arvaus.

Aikaisempina vuosina pääsykoekutsut on lähetetty sote-aloilla vasta noin viikkoa ennen pääsykokeen ajankohtaa, mikä tarkoittaa Tampereen ammattikorkeakoululla aivan toukokuun loppua. Ilmeisesti tämä esivalintakoe kuitenkin nyt hieman nopeutti tätä systeemiä, sillä tällä kertaa tieto tulikin sähköpostiin jo 18.5.2016 ja samalla sai tietää myös esivalintakokeesta saadut pisteet. Pisteytys oli skaalattu niin, että kukaan ei jäisi miinukselle tai nollalle ja sitä myöten omat pisteeni esivalinnasta olivat 84/106,7. Kaikki koulut myös julkaisivat omat pisterajansa pääsykokeisiin pääsylle ja oli ihan mielenkiintoista käydä katsomassa mihin omat pisteet olisivat riittäneet. TAMK:n kätilökoulutuksen pääsykokeeseen alin hyväksytty pistemäärä oli ollut 78,1. Jo pelkästään pääsykoekutsun saaminen tuntui todella hienolta.

Pääsykoe oli itselläni 6.6.2016 ja koska se oli hyvin samanlainen kuin viime vuonna, en siitä tällä kertaa sen tarkemmin kirjoita. Viime vuoden kirjoituksen aiheesta pääset lukemaan täältä. Sen verran kuitenkin kerron, että jo itse pääsykokeessa oli viime vuoteen verrattuna paljon varmempi olo. En tiedä johtuiko se sitten siitä, että tilanne oli jo tuttu vai siitä, että minulla kuitenkin oli jo opiskelupaikka olemassa. Joka tapauksessa aivoni toimivat selvästi aikaisempaa paremmin ja sain tiukoista aikarajoituksista huolimatta tehtyä kaikki tehtävät paljon pidemmälle kuin ensimmäisellä hakukerralla. Muun muassa viime vuonna kesken jääneen loogisen päättelyn nipun sain kokonaan loppuun, eikä se edes tuntunut vaikealta. Viime vuonna en siitä ymmärtänyt ihan kaikkea, ehkä olen siis oikeasti tullut vähän fiksummaksi opiskelun myötä... Haastatteluun pääsyä jouduin odottamaan monta tuntia, koska arpaonneni oli niinkin hyvä, että jouduin jonon viimeiseksi. Edelleen siis painotan sitä, että kannattaa olla evästä ja lukemista tai muuta tekemistä mukana. Itse haastattelu oli lopulta hyvin erilainen viime vuoteen verrattuna, koska pystyin perustelemaan kaiken varmasti ja kertomaan, että opiskelu on sujunut hienosti. Sekin meni siis oikein hyvin.

Ehkä tämä riittää nyt tältä erää. Kysyä saa, jos jokin asia jäi vielä mietityttämään, vastaan sitten parhaani mukaan. Ja jos innostun, niin saatan vielä kirjoitella jotain pääsykokeen pitäneen psykologitiimin arvioinneista, mutta ihan varmaksi en tätä lupaa.

POTKITTU

Minua on viime aikoina potkittu kovasti. Onni on potkinut. Koko kevään ajan olen saanut osakseni erilaisia pienempiä potkuja, joista on aiheutunut kaikkea vähän tavanomaisempaa hyvää. Sellaisia asioita, joita arvostan ja joista olen kiitollinen, vaikka ne eivät aina uutiskynnystä välttämättä ylitä. Eilen onni päätti kuitenkin potkaista kaikella voimallaan, niin että se todellakin tuntuu luissa ja ytimissä asti. Joko arvaatte?

Minusta tulee kätilö!

Olen niin onnellinen ja kiitollinen ja mitä kaikkea vielä voi vaan olla. Tämä on ehdottomasti yksi tähän astisen elämäni parhaimmista tapahtumista (huomioikaa, että olen edelleen lapseton ja elelen sinkkuna). Tuntuu niin uskomattomalta. Hakijoita oli tänä keväänä Tampereen ammattikorkeakouluun tähän kätilötyön koulutusohjelmaan tilaston (löytyy osoitteesta vipunen.fi) mukaan yhteensä 917, joista 286 oli laittanut sen hakujärjestyksessään ensimmäiseksi. Avoimia opiskelupaikkoja oli jaossa 20, joista 14 oli nyt tämän viimeisen haku-uudistuksen myötä varattu ensikertalaisille. Ja koska en ole ensikertalainen, minulle vapaita paikkoja oli siis avoinna vain kuusi.

Jossain kohtaa kevättä kaiken opiskelustressin riivaamana mietin, että jaksanko edes lähteä taas tähän hakurumbaan. Tiesin, että pääsykokeista pitäisi saada melkeinpä täydet pisteet, jotta tulisi valituksi. Onneksi olen pääasiassa optimisti ja päätin yrittää, koska sitten on ainakin tehnyt asian eteen jotain. Ja niin kuin tuloksesta voi päätellä, yrittäminen kannatti. Sain melkein täydet pisteet: soveltuvuuskokeesta 69/70 ja kokonaispisteissä (yo-todistus + koepisteet) 95/100.

Vielä en ole saanut tietää mikä on ollut alin hyväksytty pistemäärä, mutta juuri nyt sillä ei oikeastaan ole edes väliä. Kirjoittelen sitten myöhemmin vähän paremmin tästä hakukerrasta ja siihen tulleista muutoksista viime vuoteen verrattuna.

Jonkun verranhan tämä tutkintonimikkeen muuttuminen aiheuttaa nyt säätämistä opiskeluiden osalta, mutta mitään kovin mahdotonta ei pitäisi olla edessä. Todennäköisesti vain siirryn nykyiseltä luokaltani viime vuonna aloittaneiden kätilöopiskelijoiden matkaan, mutta pitänee näistä asioista käydä keskustelemassa sitten paremmin koulumme opinto-ohjaajan kanssa.

Blogia tulen varmaan myös hiukkasen päivittämään ainakin otsikon osalta, mutta ihan kyllä aion tänne jatkossakin kirjoitella melko normaaliin tapaan. Onhan minusta edelleen tulossa myös sairaanhoitaja, vaikka jatkankin siitä sitten vielä vuoden verran pidemmälle.

Nyt aion kuitenkin vähän aikaa vain leijua ja olla onnellinen. Yksi unelmistani on toteutumassa.

UNELMAN TAVOITTELUSTA

Minulla on yksi ammatillinen unelma, jota olen täällä jo aikaisemminkin hieman sivunnut. Haluan nimittäin vielä jonain päivänä olla kätilö ja siitä tämä kaikki on oikeastaan lähtenytkin. Muistan kiinnostuneeni kätilön ammatista jo joskus yläasteikäisenä, jolloin taisin sitä käsitellä jossain pienessä englannin kielen esitelmässäkin. Sana "midwife"  tuli siis jo silloin tutuksi, mutta jostain syystä muutaman vuoden kuluttua tästä aloin kiinnostua enemmän arkkitehtuurista sekä designista ja suuntaamaan kulkuani suunnittelualalle, jota sitten lopulta pääsinkin opiskelemaan.

Siinä vaiheessa kun olin saanut jo muotoilijan paperit käteeni, elellyt enemmän ja vähemmän onnellisesti parisuhteessa sekä tutustunut melkoisen takkuiseen työelämään (kiitos taantuman), kiinnostus hoitoalaan heräsi taas. En tiedä oliko sillä mitään tekemistä asian kanssa, että lähipiiriin alkoi syntyä toinen toistaan suloisempia pieniä pilttejä, mutta kummasti huomasin lueskelevani kaikkea synnytyksistä, äitiydestä ja kätilön työstä. Siinä sitten mietin, että mitä jos, mutta koska opiskelu ei ole taloudellisesti mitenkään hirveän kannattavaa, jätin asian hautumaan. Jonkun verran sen jälkeen elämässä tapahtui suuria muutoksia ja huomasin, että nyt voin tehdä aivan mitä vain haluan ja että siihen on aikaa. Loput sitten jo pääpiirteittäin tiedättekin.

Hain kätilöksi Tampereen ammattikorkeakouluun ensimmäisen kerran siis jo viime vuoden (2015) kevään yhteihaussa, mutta silloin en päässyt sisään vaan tulin valituksi sairaahoitajan koulutusohjelmaan, joka oli hakutoiveissani kolmantena. Toisena hakutoiveenani oli terveydenhoitajakoulutus, mutta sinne oli lopulta kaikista korkeimmat pisterajat, joten se oli sinällään vähän turhaan listalla kun kätilöksi kuitenkin enemmän halusin.

Kävin kaikesta huolimatta jo viime vuonna melko lähellä kätilökoulutukseen pääsyä, sillä vaikka en saanutkaan kutsua kätilötyön valintakokeeseen, yhteishaun ansiosta sain kuitenkin siihen tuloksen sairaanhoitajan valintakokeesta. Kun tulokset tulivat, olin varasijalla 11. Ymmärsin toki, että en tulisi siltä sijalta paikkaa saamaan, koska koulutukseen oli kuitenkin hakenut 936 henkilöä ja vain 20 paikkaa oli jaossa. Sen verran jonot kuitenkin elivät ihmisten vastaanottaessa opiskelupaikkoja tai kieltäytyessään niistä, että lopulta jäin varasijalle 5. Niin lähellä, mutta kuitenkin kovin kaukana. Alin hyväksytty pistemäärä kätilötyön koulutukseen Tampereen ammattikorkeakouluun oli lopulta 86/100 ja omat pisteeni olivat 81/100. Olisin päässyt pisteiden puolesta muutamaan muuhun paikkaan kyllä kätilön koulutusohjelmaan, mutta itsepähän hain vain Tampereelle.

Yrittänyttä ei laiteta (ja muutama muu klisee päälle...), joten olen tänä vuonna koittanut onneani uudelleen ja hakenut jälleen kätilöksi. Päätin tälläkin kertaa hakea vain Tampereelle, joten hakutoiveissani ei muuta sitten ollutkaan. Pääseminen muiden kaupunkien ammattikorkeakouluihin (kuten Oulu ja Kuopio) olisi toki helpompaa, mutta päätin valmistua TAMK:sta nyt ainakin joltain linjalta ennen kuin lähden toiselle paikkakunnalle. Täällä on kuitenkin kaikki niin hyvin. Koska hakujutut ovat tänä keväänä kokeneet melkoisen mullistuksen, kirjoittelen niistä tarkemmin toisella kertaa, mutta pääsykokeissa kuitenkin kävin ja suoritin siellä jokaisen osion, joten nyt taas odotellaan tuloksia. Tämä ei ole tänä vuonna ihan niin piinaavaa kuin viimeksi, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin.

Sairaanhoitajan opintojahan on tätä unelmaa tavoitellessa erittäin järkevää suorittaa, koska kätilöt saavat myös sairaanhoitajan pätevyyden ja ensimmäiset kaksi vuotta opinnot ovat jokseenkin samoja. Se tarkoittaa siis sitä, että jos tulisin nyt valituksi, olisin opinnoissani aivan yhtä pitkällä kuin viime syksynä aloittaneet kätilöopiskelijat. Ja jos en tulisikaan valituksi ja valmistuisin ensin sairaanhoitajaksi, koulutuksen täydentäminen kätilöksi veisi sitten myöhemmin vain noin 1,5 vuotta.

Toivottavasti onni on joskus myötä ja pääsisin elämään ammatillista unelmaani. Kaikki kätilötyön osa-alueet nimittäin kiinnostavat niin paljon, että en aio kovin helpolla luovuttaa.

ENSIMMÄISESTÄ LUKUVUODESTA

Lukuvuoden lopun tentti- ja tehtäväsuma oli kyllä sellainen, että välillä olin hieman huolissani mielenterveyteni puolesta. Valehtelematta kaikki vapaa-aika oli useamman viikon ajan käytettävä opiskeluun, jotta sain suoriuduttua kaikista kursseista edes jollain tasolla. Tein itselleni tarkan aikataulun toukokuun alussa kun tilanteen epätoivoisuus eräänä päivänä valkeni kaikessa karuudessaan. Suurimman osan tehtävistä ja tenteistä saimme tietää vasta silloin, joten aikaisemmin ei olisi voinut edes valmistautua mitenkään. Annoin koululle tästä hieman palautetta, koska osan kursseista olisi kyllä voinut avata meille jo kuukausia aikaisemmin, jolloin omaa ajankäyttöä olisi ollut helpompaa suunnitella. Normaalisti olisin esimerkiksi lukenut noin kolmena iltana yhtä tenttiä kohden, mutta nyt se oli mahdollista vain yhtenä, tenttiä edeltävänä iltana. Muuten olisi jäänyt joku kotitentti tai muu vastaava tehtävä palauttamatta ja siten jokin kurssi suorittamatta.

Yllätin itseni siinä mielessä, että ihan oikeasti pysyin melko tarkkaan laatimassani aikataulussa ja pääsin yhtä nestetasapainolaskua lukuun ottamatta kakesta läpi ihan hyvin arvosanoin. Sen laskun joudun siis syksyllä vielä tekemään uudestaan, mutta selvinnen siitä noin kymmenessä minuutissa kunhan vain muistan sillä kertaa ihmisen normaalin haihtumisen seurauksena menetetyn nesteen määrän vuorokautta kohden. Nyt en nimittäin muistanut ja seuraus oli siis se, että kyseinen lasku meni aika pahasti metsikköön. Joinain päivinä sitä vain on tyhmä ja toisina päivinä vielä vähän tyhmempi...

Ensimmäisestä lukuvuodesta jäi kuitenkin kokonaisuudessaan kaikesta tuskailusta huolimatta ihan hyvä mieli. En muista olenko koskaan ollut aikaisemmin näin ylpeä itsestäni. Kävin koko ajan töissä opiskelun ohella ja silti selviydyin kaikin puolin hyvin. Enkä edes hukannut kaikkia ystäviäni, vaikka aika olikin toisinaan tiukilla. Lisäksi olen saanut paljon uusia tuttavuuksia, joista joihinkin olen tutustunut jo vähän paremminkin. Tiedä vaikka heistäkin joitain vielä ystäviksi joskus tulevaisuudessa kutsun. Ja mikä parasta, olen vuoden varrella kasvanut huimasti uuteen ammatti-identiteettiin. Olen tuleva sairaanhoitaja ja niin äärettömän ylpeä siitä. Tämä hoitoala on se oma juttuni, siitä tulen koko ajan varmemmaksi. Raskaimmatkin tenttisumat jaksaa kahlata läpi kun vain muistaa miksi tätä tekee.

Taitojakin tuli opittua aika paljon niistä perus pesuista ja kääntämisistä injektioiden antamiseen ja laskimoverinäytteen ottamiseen. Viimeisimpänä opettelimme kanylointia (onneksi koululla on niitä harjoituskäsiä...) sekä infuusion valmistelua ja konsentraatin lisäämistä tiputettavaan nesteeseen. Taitokoe meni siis niidenkin osalta läpi, vaikka jälleen kerran jännitin ihan hirveästi.

Nyt osaan sitten alan perusteita siinä määrin, että saisin jo hiljalleen toimia lähihoitajana. Melko hienoa, eikö? Ensi lukuvuodesta meitä on jo jonkun verran peloteltu, se on kuulemma vielä vaikeampi kuin tämä vuosi. Apua. Nyt kuitenkin teen kesän ajan vain töitä (toistaiseksi vielä muuta kuin hoitoalaa) ja yritän olla murehtimatta.

Loppuun vielä tiivistetty tilannekatsaus ensimmäisen lukuvuoden jälkeen.

Opintojen eteneminen: suoritettuna 58/210 op, opiskelua takana yksi lukuvuosi
(tulossa vielä 2 op kunhan vain käyn sen yhden laskun suorittamassa...)
Suoritettujen kurssien keskiarvo: 3,7 (asteikolla 1-5)
Tunnelma: ylpeä ja helpottunut

KEVÄÄN TUNNELMIA

Tässä muutama erittäin kuvaava meemi siitä, miltä tämä kevät on tuntunut opiskelun suhteen. Vielä on jäljellä muutama kirjallinen työ, yksi kotitentti, yksi tavallinen tentti ja taitokoe. Sitten ensimmäinen lukuvuosi on ohi ja ehdin ehkä tännekin kirjoittaa.

TYÖHARJOITTELUSTA

Itselläni oli sellainen vaaleanpunaisilla hattaroilla sävytetty kuvitelma, että melkein jokaisen työharjoittelupäivän jälkeen tulisin tänne blogiin iloisena kirjoittamaan mitä olen oppinut ja tehnyt. Onneksi en mennyt lupaamaan mitään, koska mitä ilmeisemmin en olisi lupauksia pystynyt pitämään.

Harjoittelujakso oli onnistunut, mutta erittäin rankka kaikin puolin. Selvisin kuitenkin hengissä ja ajattelin nyt kertoa pääpiirteittäin menneestä kuukaudestani, jonka aikana piti siis suorittaa opintoihin kuuluvaa työharjoittelua 152 tuntia 26 päivässä. Harjoitteluun kuuluvien kirjallisten tehtävien lisäksi meillä oli ihan kiitettävä määrä sellaisia koulutehtäviä, joiden palautuspäivä oli 30.4. sekä tietenkin vielä vähän kaikkea muuta päälle. Kovin montaa vapaapäivää en siis ole viettänyt ja suurin osa niistä vähistäkin kului aika pitkälle opiskeluiden parissa. Menipä se vappukin melko pitkälle samalla meiningillä ja voitte vain uskoa, että alkaa olla mehut vähän vähissä jo tällä neitokaisella.

Työharjoittelusta jäi kuitenkin paljon käteen ja väsymyksestä huolimatta hyvä mieli. Tämä ensimmäinen harjoittelujakso on niin sanottu perusharjoittelu ja se tehdään aina sellaisessa paikassa, jossa on pitkäaikaishoitoa tarvitsevia potilaita ja harjoittelun nimen mukaisesti paljon perushoitoa. Itse olin vanhainkodin osastolla, jossa asui siis luonnollisesti mummoja ja pappoja omissa huoneissaan. Jokainen heistä tarvitsi jotain apua, toiset enemmän ja toiset vähän vähemmän. Lisäksi suurella osalla heistä oli jokin muistisairaus.

Minulla kävi erittäin hyvä tuuri ja sain aivan loistavan ja ammattitaitoisen sairaanhoitajan ohjaajakseni. Tulimme hyvin toimeen ihan muutenkin, mutta sen lisäksi hän oli ollut töissä Ruotsissa ja Norjassa aikaisemmin ja olikin todella kivaa kaiken muun tiedon ohella kuulla hänen kokemuksiaan niiltä ajoilta. Tulin myös oikein hyvin juttuun muiden työntekijöiden kanssa ja sen vuoksi viihdyin erittäin hyvin minulle määrätyllä osastolla koko harjoittelujaksoni ajan.
Tein työvuoroja ihan niin kuin kaikki muutkin (joskin vähän enemmän tuon tuntimäärän vuoksi...) ja aivan kaikissa vuoroissa. Olin siis töissä niin aamuvuoroissa kello 7-15:00, iltavuoroissa kello 13-21:00 (tai päivystysvuorossa 13:30-21.30) kuin yövuoroissakin aikavälillä 21-7:00. Yövuorot, jotka tein, olivat elämäni ensimmäiset ja erittäin mielenkiintoinen kokemus. Koska minussa on vähän yökukkujan ominaisuuksia, ne menivät melko helposti ja vasta neljän aikoihin aamulla alkoi hiukan väsyttää. Pahimpia mielestäni olivat aamuvuorot ja etenkin silloin, jos edellisenä päivänä oli ollut iltavuoro. Silloin nukkumisesta ei oikein tahtonut tulla mitään kun pää oli täynnä ajatuksia ja aamuvuoron jälkeen kotiin päästyäni olivatkin sitten päiväunet paikallaan.

Kuljin pääasiassa ohjaajanani olleen sairaanhoitajan vanavedessä, mutta muutaman päivän vietin myös toisten työntekijöiden mukana. Osallistuin aivan kaikkiin työtehtäviin, joita he tekivät ja olenkin kuluneen kuukauden aikana vaihtanut aika monta vaippaa. Sitä itseään tuli siis pyyhittyä aika monesta takamuksesta ja välillä vähän muualtakin, mutta ei se oikeasti ollut niin kamalaa kuin kaikki kuvittelevat. Hajuun tottuu ja käsissä on suojakäsineet ja niiden päällä vielä pesulappu. Pahimmissa sotkuissa voi myös laittaa päälle suojaesiliinan. Ja siinä hetkessä, ainakin minä, ajattelee vain sitä, että saisi toiselle ihmiselle paremman olon kun hän ei itse itseään pysty auttamaan.

Kakkajuttujen lisäksi pääsin kuitenkin tekemään niin paljon kaikkea muutakin. Aivan kaikkea en varmasti muista tähän luetella, mutta perushoidollisissa tehtävissä pääsin muun muassa käyttämään asukkaita suihkuissa niin tuolissa kuin laverillakin, syöttämään heitä, avustamaan siirtymisissä ilman apuvälineitä ja apuvälineillä sekä auttamaan aamu- ja iltatoimissa kokonaisuudessaan. Mittasin verenpaineita, ruumiinlämpöä, verensokereita ja happisaturaatiota sekä seurasin muutenkin elintoimintoja. Pääsin myös osallistumaan erittäin paljon lääkehoidon toteuttamiseen. Ohjaajan valvovan silmän alla huolehdin asukkaille heidän lääkkeensä oikeina aikoina, jaoin tulevien päivien lääkkeitä dosetteihin, vaihdoin kipulaastareita, jaoin huumaavia lääkkeitä sekä annoin monen monta injektiota niin ihonalaiskerrokseen kuin lihakseenkin. Tulipa niitä silmä- ja nenätippojakin jokusen kerran tiputeltua. Lisäksi sain kahdesti osallistua lääkärinkierrolle ja pääsin katsomaan kun lääkäri punkteerasi erään asukkaan polvesta yli 100 ml verran nivelnestettä. Myös kirjaamista tuli harjoiteltua paljon ja lääkkeitäkin pääsin tilaamaan.

Opin ihan hurjasti kaikkea, mutta yksi hienoimmista asioista oli se, kun osaston asukkaisiin alkoi tutustua paremmin ja oppi muistamaan heidän nimensä ja tapansa. Muistisairaiden kanssa väkivallan uhkaa on oikeastaan jossain määrin joka päivä (kukapa nyt vaipanvaihdosta pitäisi...), mutta kun ihmisiä oppii tuntemaan, pystyy heitä ihan eri tavalla rauhoittamaan ja ohjaamaan. Sydäntä lämmitti myös joka kerta, kun sain hymyn nousemaan asukkaan kasvoille. Välillä sain kuulla salaisuuksia ja mitä hauskimpia vitsejä, välillä taas pohdittiin ihan syntyjä syviä siinä samalla kun iltatoimia tehtiin. Vaikka muistisairautensa vuoksi vanhukset totta kai unohtivat suurimmaksi osaksi kaikki yhteiset keskustelumme, huomasin kuitenkin heidän alkavan tunnistaa minut. Siinä sitten aina heiluteltiin kun ohi käveltiin, joskus jopa nikattiin silmää.

Henkisesti kasvoin myös aika paljon ja kaikkeahan siinä neljässä viikossa tuli jo nähtyä ja koettua. Tarinoita kyllä riittä vielä pitkäksi aikaa, niin hauskoja kuin vähän surullisempiakin (ja niitä totta kai kerrotaan niin, ettei salassapitovelvollisuus rikkoudu).
Kerran sain ohjaajani kanssa pelastettua erään asukkaan tukehtumiselta. Onneksi ehdimme apuun ajoissa, mutta kyllä siinä säikähtää jo ehti. Pysäyttävin hetki oli kuitenkin se, kun eräänä päivänä yksi asukas ihan oikeasti nukkui pois. En ollut kuoleman hetkellä työvuorossa, mutta heti muutama tunti sen jälkeen. Luonnollistahan kuolema on kun kyseessä on vanha ihminen, mutta kyllä se tuntui, paljonkin. Ensimmäinen hoitajan roolissa kohtaamani kuolema. Valitettavasti niitä tulee vielä lisää, ihan varmasti. Itkin vähän kotiin päästyäni, vaikka ohjaaja sanoikin, että siellä töissäkin se olisi ihan sallittua. Viimeinen asia, jonka tämä menehtynyt vanhus minulle edellisen kerran tavatessamme sanoi, oli "Kiitos teille ihanille, kun hoidatte niin hyvin". En sitä varmaan unohda koskaan.

Sellainen oli siis ensimmäinen työharjoittelujaksoni näin lyhyesti kerrottuna (vaikka tekstistä pitkä tulikin). Kaikkien tapahtumien vuoksi tai niiden ansiosta olen entistäkin varmempi siitä, että tein viime vuonna oikein hakiessani tähän koulutukseen. Tämä hoitoala on oma juttuni. Ja nyt kun olen muista töistäni viettänyt näinkin rentouttavan kesäloman (onneksi oli lomaviikkoja kertynyt...), tuntuu vähän oudolta palata taas tavalliseen arkeen. Ihan kuin olisin ollut pidempäänkin poissa, jossain toisessa maailmassa.

ENSIMMÄINEN KOSKETUS

Viimeisimmät kuluneet viikot ovat tuoneet paljon uusia kokemuksia ja huimaa ammatillista kasvua. Olemme harjoitelleet paljon hoitotyön perusteita koululla ja toimenpiteitä on tehty niin opiskelutovereille kuin nukeillekin. Nukeista olen ollut erittäin kiitollinen erityisesti siinä kohtaa kun aiheena on ollut mm. nenämahaletkun ja virtsatiekatetrin laittamista. Näiden lisäksi olemme opetelleet liman imemistä ylähengitysteistä, happinaamareiden käyttöä, petaamista, aseptiikkaa (käsien peseminen, desinfiointi, suojavarusteiden pukeminen), evakuointia, syöttämistä, pesujen ja siirtojen tekemistä, asentohoitoa, virtsanäytteiden ottamista ja verenpaineen mittaamista manuaalisesti. Näin nyt joitain opittuja taitoja mainitakseni.

Kaikenlaisia hetkiä on ollut koomisista tilanteista pienehköön epätoivoon. Kyllähän sitä nimittäin vähän nauratti kun aikuiset ihmiset opettelevat käsiään pesemään, mutta se saattanee olla yksi tärkeimmistä asioista loppupeleissä. Käsien kauttahan ne mikrobit eniten leviävät. Hauskaa oli myös rullailla pitkin koulun käytäviä sairaalasängyillä ja kiskoa kaveria patjalla alas rappusia (evakuointi). Kurssiin on kuulunut kuitenkin myös muutama päivä niin sanotusti "kentällä" ja siellä koetut asiat ovat ehdottomasti olleet kaikista parhaimpia hetkiä. Ensimmäinen kosketus siihen oikeaan työhön ja oikeisiin potilaisiin (vaikka "potilas"-sanaa monessa yhteydessä vierastankin).

Olimme erään hoitolaitoksen kuntouttavalla osastolla ja vaikka paljoa ei vielä ehtinyt tekemään, niin nähdä ja kuulla kuitenkin sai. Ensimmäisen kerran toimin uuden ammatti-identiteettini mukaisesti oikealla työpaikalla. Olin niille ihmisille hoitaja, vaikka vielä opiskelenkin. Sain myös ihan ensimmäisen oikean asiakkaani kun suoritimme tässä samassa paikassa taitokokeen manuaalisen verenpaineen mittaamisesta. Kaikki sujui oikein hyvin, verenpaine ja pulssi saatiin mitattua ja asiakas oli hirmuisen hurmaava tarinoineen.

Ensimmäisiä kertoja on ollut siis jo aika paljon, mutta ensi kuussa niitä on tulossa vielä kukkuroittain lisää. Meillä nimittäin alkaa ensimmäinen työharjoittelujakso, joka kestää neljä viikkoa. Jännitän jo jonkun verran, mutta samalla odotan tätä jaksoa todella paljon. On vielä niin paljon opittavaa!

ENSI VUONNA TÄHÄN AIKAAN

On tainnut täällä blogissa jäädä kokonaan mainitsematta, että tammikuussa täyttelin iloisin mielin hakemuksen opiskelijavaihtoon ulkomaille. Tai no tarkemmin ottaen tällä alalla kyseessä on ohjattu työharjoittelu, joka saa kestää vain kolmisen kuukautta, mutta kuitenkin.

Edellisissä opinnoissa olen ollut yhden kokonaisen lukuvuoden (eli noin yhdeksän kuukautta) Ruotsissa. Se on ollut tähän astisen elämäni ehdottomasti parhain vuosi ikinä. Kyllä sielläkin välillä itkettiin ja vastoinkäymisiä tuli, mutta jotain taikaa siinä ajassa kuitenkin oli. Minusta tuli huimasti enemmän minä, sain jotain salaperäistä sisäistä vahvuutta lisää ja opinnotkin etenivät siinä ajassa enemmän kuin tovereillani Suomessa. Sen takia on ollut alusta asti selvää, että näidenkin opintojen aikana suuntaan edes vähäksi aikaa ulkomaille, se on niin kaiken vaivan arvoista.

Siinä missä aikasemmassa ammattikorkeakoulussani sai lähinnä vain ilmoittaa mihin haluaa ja sitten suoraan hakea kyseiseen kouluun vaihtojaksolle, ei TAMKissa homma menekään ihan niin. Nykyinen kouluni on niin paljon suurempi, että myös vaihtoonlähtijöitä on moninkertaisesti enemmän ja paikkoja ei taida edes riittää aivan kaikille. Siksi ei ole lainkaan varmaa, että pääsisi sinne, mihin enimmin toivoo ja hakemukseen itsekin listasin lopulta kuusi eri kohdetta.

Olen suuri pohjoismaiden ystävä, joten listallani ensimmäisinä vaihtoehtoina oli tietenkin kaksi Norjan kohdetta, ykkösenä Tromssa ja kakkosena Elverum/Hedmark ja kolmantena oli tietenkin Tanska. Sitten päätin olla villi ja laittaa neljänneksi Skotlannin ja vasta sen jälkeen Ruotsin. Viimeisimmäksi villiksi kortiksi laitoin rohkeasti Slovenian, koska siitä löysin muutamia erittäin positiivisia palautteita toisilta opiskelijoilta. Muutama kohde olisi listalle vielä mahtunut, mutta niistä en saanut samanlaista innostuksen kipinää, joten päätin kokeilla onneani näillä ja jäädä odottelemaan päätöksiä.

Odottaminen oli varsin jännittävää, koska meille kerrottiin ettei kovinkaan moni pääse ensimmäiseen vaihtoehtoonsa. Muutama päivä sitten sainkin tiedon, että en minäkään sinne Tromssaan saa lähteä, mutta Hedmarkiin kyllä. Norjaan, ihanaa, en kestä! Miten ihmeessä jaksan odotella melkein vuoden?
Toki vaihto ei ole täysin varmaa kuin vasta loppusyksystä, koska tämä on vasta meidän oman koulun valinta ja hyväksyntä. Alkusyksystä laitan vielä Norjan suuntaan vaadittavat paperit ja vasta kun sieltä tulee vahvistus, voi hankkia lentoliput ja ruveta tekemään tarkempia suunnitelmia. Toivon niin, että kaikki menee loppuun asti hyvin.

Norjan kieltä ja kultuuria ajattelin kuitenkin jo opiskella, jotta saan varmasti kaiken mahdollisen irti siitä lyhyestä vaihtojaksosta. Ja vaikka jokin menisi mönkään ja kohdemaa vaihtuisi, ei tieto koskaan ole turhaa. Ehkä jonain päivänä olen töissä Norjassa, se on ihan yhtä mahdollista kuin Suomeen jääminen. Tämä ei ole poliittinen blogi, mutta sen verran pitää sanoa, että nykyisellä meiningillä näin sairaanhoitajaopiskelijan korvaan ulkomaat kuulostavat erittäin houkuttelevilta... Enemmän aikaa potilasta kohden huomattavasti paremmalla palkalla ei ole mikään mitätön houkutin samalla kun Suomessa työolot vain heikkenevät entisestään. Sen enempää en kuitenkaan aio tällä kertaa asiasta vaahdota, koska nyt haluan olla vain iloinen.

Ensi vuonna tähän aikaa olen todennäköisesti Norjassa, mieletöntä!

HUH HELMIKUUTA

Maltanpa viimein tännekin kynäillä jotakin. Tämä helmikuu on ollut kyllä melkoinen, etten sanoisi. Alkukuukaudesta tein heti kaksi tenttiä, lääketieteen perusteet sekä epidemiologian. Samalla pakkailin elämääni muuttolatikoihin ja nyt on viimein kaikki tavarat siirretty uuteen kotiin ja sekä vanha että uusi asunto siivottu huolellisesti. Samalla olen seuraillut elämän suuria suruja ja iloja, joita lähipiirissä on tapahtunut. Tunteita on ollut laidasta laitaan, on itketty ja naurettu ja välillä on ollut hieman yksinäistäkin. Jotenkin kuitenkin ihan erilailla taas arvostan niitä ihmisiä, joita lähelleni olen haalinut tavalla tai toisella. Olen todella onnekas.

Tähän asti olen edelleen jotenkin päässyt kaikista tenteistä läpi. Siitä lääkehoidosta, jonka tuloksia odottelin vielä tammikuussa, sain lopulta kolmosen. Huonommin sitten suoriuduin lääketieteen perusteista, josta heikon valmistautumisen seuraksena sain vain kakkosen. Luokalta kukaan ei päässyt vitoseen ja vain yksi sai nelosen, mutta olisi se silti paremminkin voinut mennä. Onneksi samaan kurssikokonaisuuteen kuuluu se epidemiologia ja vielä tenttimätön näytteenoton perusteet, joiden arvosanat vaikuttavat siihen mitä todistukseen lopulta tulee. Epidemiologiaan tsemppasin ja siitä sain onneksi sitten nelosen, eli kurssin keskiarvo on tällä hetkellä kolmonen. Näytteenoton perusteet tehdään kotitenttinä, joka on meillä lajissaan ensimmäinen. Jännä nähdä miten se sitten lopulta menee kun asiaan jaksan tarttua (voimme siis itse valita päivän, jona tentin kotona teemme).

Yllä mainittujen kurssien lisäksi meillä on ollut kahden kurssin verran kliinisen hoitotyön perusteiden teoriaa ja myös ensiapua olemme opiskelleet. Käytännön harjoittelua on ollut näytteenoton sekä ensiavun tiimoilta. Ollaan taas muun muassa pistelty toisiamme sormenpäihin (mitattiin hemoglobiinia) ja kerätty useamman putken verran laskimoverinäytteitä. Omalla kohdallani sain pitää vereni, koska jo tunnetusti melkoisen hankalat verisuoneni eivät oikein ensikertalaisille antautuneet. Lopulta rempseä savolainen opettajamme tarjoutui hyvine näytteenottosuonineen sijaiskärsijäksi meistä muutamalle. Sanon vain, että kyllä verisuonissa on eroja.

Ensiavussa on tehty sidoksia ja käännelty kavereita kylkiasentoihin sekä elvytelty Anne-nukkeja. Elvytyksestä piti myös antaa kahden minuutin näyttö niin, että Anne-nuken mittarin mukaan oikein menneitä puhalluksia ja painalluksia tuli olla sinä aikana vähintään 85% kaikista. Pääsin läpi heti ensiyrittämällä ja ylipäätään koko meidän ryhmällä meni todella hienosti. Eilen meillä oli vielä näyteltyihin tilanteisiin perustunut näyttö, jossa pienissä ryhmissä lavastimme toisillemme erilaisia onnettomuuksia ja niissä piti sitten antaa oikeanlainen hätäensiapu. Jos olisi toiminut väärin ja/tai jotenkin aihetuttanut jonkun uhrin kuoleman, näytön olisi joutunut uusimaan. Haavat ja mustelmat ynnä muut maalailtiin ihoväreillä ja tekoverellä ja sitten hypättiin tilanteisiin. Oli mökillä sattunutta sähköonnettomuutta, kotibiletapaturmia ja auto-onnettomuus. Elvyteltiin elottomia, käänneltiin tajuttomia kylkiasentoihin, sidottiin haavoja ja niin edelleen. Oli ihan hauskaa, vaikka todellisuudessa se ei koskaan sitä tule olemaan. Ja tietenkin päästiin koko porukka läpi.

Ensi viikolla meitä odottaa ensiavun teoriakoe sekä kaksi kliinisen hoitotyön perusteiden tenttiä. Sen lisäksi suoritan vielä sen syksyltä jääneen lääkekaapin orientoivan harjoittelun ja sen kurssin taitokokeen. Sitten alkaakin "hiihtoloma", jonka tulen viettämään kokonaan töissä. Ja kaiken mahdollisen muun homman lisäksi meillä on tietenkin ollut tässä muutama esitelmä, esseitä ja jokunen pienempikin tehtävä tehtävänä.

Huh helmikuuta siis.

ENSIMMÄINEN LUKUKAUSI

Siinä se sitten hujahti, nimittäin ensimmäinen lukukausi sairaanhoitajaopiskelijana. Nyt on joulut juhlittu, uusi vuosi vaihtunut ja tänään olen aloittanut toisen lukukauteni TAMK:issa. Kouluun oli taas mukavaa palata kolmen viikon "lomailun" jälkeen. Vaikka vähän kävinkin töissä, loma tuntui suurimmaksi osaksi täysin lomalta kun kuitenkin ehdin viettää monen monta täyttä vapaapäivää eikä ollut huolta koulutehtävistä ja tenteistä. Olo on oikein rentoutunut ja levännyt. 

Syyslukukausi oli mielestäni melko raskas, vaikka se suurimmaksi osaksi menikin vallan hyvin. Laskin kalenteristani, että olen sen noin neljän kuukauden aikana tehnyt 10 tenttiä, joista suurimman osan vieläpä marras-joulukuussa. Joten ei ehkä ole ihme, että joulukuussa vähän väsytti. Tenttien lisäksi oli tietenkin tehtävänä useampia esseitä ja esitelmiä ynnä muita ryhmätöitä pitkin syksyä. Kaiken huipuksi tein sitten viimeisen tentin sairaana. Olo oli jo edeltävinä päivinä heikko ja kun tentin jälkeen painelin suoraan lääkärille, selvisi että olin lukukauden loppumisen kunniaksi saanut itselleni keuhkoputken tulehduksen. Antibiootteja sitten vaan naamariin...

Kaikista muista syksyn tenteistä olemme saaneet nyt tuloksia, paitsi emme tästä viimeisimmästä lääkehoidosta. Siitä pitää saada oikein 75% jotta saisi edes ykkösen, joten saa nähdä onko aivotoimintoni siinä kunnossa ollut riittävää läpipääsyyn. Ainakin muut tulokset ovat ilahduttaneet kovasti, sillä olen saanut kolmosia ja nelosia ja jopa ensimmäisen vitoseni ammatillisesta vuorovaikutuksesta. Lääkelaskennastakin (josta on siis saatava aina 100% oikein) pääsin läpi yllätyksekseni ensimmäisellä yrittämällä. Laskut eivät sinällään ole vaikeita, mutta niissä ei saa käyttää laskinta ja on varsin helppoa tehdä jokin typerä virhe välivaiheissa tai yksikönmuunnoksissa. Aika moni sellaisen vuoksi joutuukin nyt uusintaan. 

En ole nyt loman aikana juurikaan tätä alkanutta lukukautta jaksanut stressata ja lukujärjestyksiäkin olen vasta tällä viikolla vilkaissut vähän tarkemmin alkuvuoden osalta kun töihin piti ilmoittaa käytettävyyteni. Tiedossa on ainakin epidemiologiaa, näytteiden ottamisen perusteita, kliinisen hoitotyön perusteita sekä ensiapua. Ja tietenkään ei saa unohtaa meidän ensimmäistä työharjoittelujaksoa, joka on oleva huhtikuussa. 

Henkilökohtaisessa elämässäni muutoksia tulee nyt ainakin sen verran, että vaihdan helmikuun aikana kaupunginosaa. Sain nimittäin puolen vuoden jonottelun jälkeen TOASilta opiskelija-asunnon, sellaisen mukavan kokoisen yksiön hyvältä paikalta, joten tiedossa on muuttopuuhia. Tulen kyllä varmasti ikävöimään tätä nykyistä ihanaa asuntoani parkettilattioineen, mutta kun vuokra tässä on kaikkea muuta kuin opiskelijaystävällinen, on parempi elellä muutama vuosi vähän edullisemmassa asunnossa muovimatolla. 

Loppuun vielä ensimmäisen lukukauden tiivistetty tilannekatsaus:

Opintojen eteneminen:  suoritettuna 24/210 op, opiskelua takana yksi lukukausi 

(tulossa on vielä 3 op, mikäli olen sen tentin läpäissyt...)

Tunnelma: helpottunut ja tyytyväinen