Siinä se sitten meni, nimittäin näiden opintojen puoliväli. Kätilöksi valmistumiseen tarvitaan 270 opintopistettä ja tällä hetkellä minulla komeilee pisteitä tilillä 136. Aika hienoa, sanoisinko. Ja vielä sitäkin hienommalta tuntuu se, että 140 opintopisteen täytyttyä hyvin monessa paikassa pääsee jo tekemään sairaanhoitajan sijaisuutta. Tuokin raja ylittynee siis varsin pian.
Opintopisteitä on siis tahkottu, vaikka täällä onkin ollut hiljaista. Muutamaa postausta olen kyllä hiukan työstänyt, mutta valmiiksi asti en niitä ole ehtinyt saamaan. Elämä on ollut kovin kiireistä ja täyttä. Kesällä uusi työ vei veronsa ja vapaapäivinä olin lähes poikkeuksetta jossain päin menossa, kaukana tietokoneesta. Syksyn harjoittelutkin aloitin niin, että lopetin sunnuntaina kesän sijaisuuteni kotihoidossa ja heti maanantai-aamuna hyppäsin taas sairaalan sinisiin. Työharjoittelua oli putkeen yhteensä kaksi kuukautta ja siinä sivussa hoidin lisäksi muuttoa. Kyllä, luit aivan oikein, muutin taas.
Nyt viimein tilanne on kuitenkin hiukan rauhoittunut ja olen ihme kyllä edelleen hengissä. Koulussa on jälleen muutaman kuukauden verran teoriaa ja kotona ei ole enää kovin montaa muuttolaatikkoa purkamatta. Tässä ohessa olen toki muutaman työkeikankin vielä heittänyt ja myöskin yksiä hiukan suurempia syntymäpäiväjuhlia järjestellyt.
Harjoittelujaksoista jäi päällimmäiseksi oikein hyvä mieli, ne sujuivat kaikin puolin mallikkaasti. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin lapsivuodeosastolla, sen jälkeen olin toiset kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla ja harjoitteluputken päätti neljän viikon jakso leikkaussalissa. Erityisesti tuota perioperatiivisen hoitotyön harjoittelujaksoa leikkaussalissa, joka meille kätilöopiskelijoille on pakollinen, olin jostain syystä jännittänyt ja pelännyt koko ajan. Lopulta kuitenkin kävi niin, että se pääsi yllättämään positiivisesti. Puolet jaksosta olin instrumenteissa ja puolet anestesiapuolella. En usko, että minusta ikinä tulee leikkaussalihoitajaa, mutta jollain tasolla pääsin kyllä kiinni senkin hoitotyön osa-alueen viehättävyyteen. Näin todella monia erilaisia toimenpiteitä ja pääsin myös paljon itse osallistumaan. Siinä steriileissä vaatteeissa haavaa auki pitäessä ja ihmisen sisään katsoessa tuntui, että todella jotain jo osaan ja että melko pitkälle olen jo näissä opinnoissani päässyt. Kaikki oli äärettömän kiinnostavaa ja leikkaustiimin moniammatillinen yhteistyö todella ihailtavaa. Toivottavasti jaksan joskus kirjoittaa leikkaussaleissa näkemästäni ja kokemastani enemmänkin.
Vaikka kuinka leikkaussaleissa olikin mukavaa, se ei millään voittanut sitä tunnetta, joka iski ensimmäisellä syksyn harjoittelujaksolla lapsivuodeosastolla. En tiedä johtuiko kaikki keväällä käymästäni kovasta prässistä gastroenterologian kirurgisella vuodeosastolla, kesätöistäni kotihoidossa vai jostain ihan muusta, mutta tällä kyseisellä jaksolla jollain tavalla sytyin ja olin parhaimmillani. Siitäkin huolimatta, että olin aivan väsynyt kesätöistä ja vasta paranemassa flunssasta. Kaikki tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja myös ohjaajani oli aivan ihana. Saimme hyvin nopeasti luotua hyvän luottamuksen toisiimme ja vaikka jakso olikin lyhyt, pääsin jo paljon tekemään itsenäisesti. Oli päiviä, joiden jälkeen itkin onnesta ihan vain siksi, että olen tätä alaa päässyt opiskelemaan.
Kaikin puolin positiivisten kokemusten ja vahvistuneen ammatillisuuden jälkeen olikin hyvä aloittaa lyhyt jakso vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla. Jostain syystä en kuitenkaan samanlaista paloa siellä löytänyt, vaikka oppiminen ja tekeminen oli tälläkin kertaa erittäin antoisaa. Voi olla, että osastolla oli vain niin paljon surua, ahdistusta ja pelkoa, että se omaankin tunteeseen sitten vaikutti. Tälläkin kertaa pidin kuitenkin paljon vauvojen kanssa tehdystä hoitotyöstä. Erityisen mukavaa oli se, että yhden vuoron ajan sai aina keskittyä samoihin vauvoihin ja heidän perheisiinsä eikä tarvinnut poukkoilla sinne tänne. Lisäksi se tunne, kun haasteita ja vaikeuksia läpikäynyt vauva lopulta nukahtaa syliin ja nukkuu siinä tyytyväisenä, on erittäin palkitseva.
Kaikki on siis oikein hyvin. Nyt vain kerään taas tietoa luennoilta, projekteista, kirjoista ja orientoivasta harjoittelusta sekä simulaatioista, jotta voin joulukuussa suorittaa viimeisen sairaanhoitajavaiheeseen kuuluvan harjoittelujakson ja sen kautta sitten siirtyä tammikuussa kätilöpuolen opintoihin.
Ja hei, melkein jo unohdin kertoa, että nyt olen sitten ollut myös ensimmäisen kerran elvyttämässä ihan tositilanteessa. Tapaus sattui ihan tavallisena päivänä suuremmassa marketissa ostoksilla ollessa. Sairauskohtaus. Autettavana ollut henkilö pääsi kaikeksi onneksi hyvin pian ensihoitajien huomaan ja palasi tajuihinsakin. Aika hurjaa oli silti ja mietin vain, että onneksi on tullut taitoja harjoiteltua.
