KOKEMUKSIA KOTIHOIDOSTA

Olen aloittanut tämän tekstin jo loppukesästä 2017, mutta se ei vielä tähän päivään mennessä ole tullut valmiiksi. Nyt kun aikaa on taas enemmän päätin tehdä asialle jotain ja tässä siis viimein valmis teksti henkilökohtaisista kokemuksistani ja ajatuksistani kotihoidon työntekijänä. Lopultahan olin opintojeni loppuun asti kotihoidon parissa eri tehtävissä tekemässä sijaisuuksia ja keikkoja. Yhteensä kokemuksia on kertynyt siis noin 2,5 vuoden ajalta mikä myös kertoo siitä, että varsin hyvin siellä ikäihmistenkin parissa olen viihtynyt.

Ainakin tuttavapiirissäni työni kotihoidossa on alusta asti herättänyt kovasti kiinnostusta eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että yleinen kuva kotihoidosta tuntuu ihmisillä olevan melko huono. Kuka siellä siis haluaisi olla töissä?

On toki totta, että työ kotihoidossa on kohtuullisen raskasta, mutta niin se on hyvin monessa muussakin paikassa hoitoalalla. Omalla kohdallani kotihoidossa lähihoitajana toimiminen osoittautui kuitenkin omiakin odotuksia mukavammaksi. Silloin kun resurssit ovat kunnossa, se on erittäin mielekästä hoitotyötä, josta uskoisin monien pitävän. 

Kotihoidon erityisyys piilee yksinkertaisesti siinä, että hoitotyö tehdään asiakkaan kotona ja se on ikään kuin osa arkea. Lisäksi kotonansa ihmiset ovat aidoimmillaan ja heihin saa ihan eri tavalla kontaktin kuin muussa ympäristössä. Jokaisella asiakkaalla on erilaisia tarpeita avun suhteen ja käynnit voivat erota toisistaan hyvinkin paljon. Osa asiakkaista tulee itse avaamaan oven kun ovikelloa soittaa, mutta osalle asiakkaista mennään avaimilla. Lyhimmillään käynti voi olla 10-15 minuuttia ja pisimmillään jopa kaksi tuntia riippuen siitä, mitä milloinkin tehdään. Osa asiakkaista kaipaa apua vain tukisukkien pukemiseen, joitakin taas autetaan lähes kaikessa. Yleisimpiä töitä työlistalla ovat verensokerin mittaaminen, insuliinin pistäminen, lääkkeiden jakaminen ja niiden antaminen lukitusta lääkekaapista, tukisidosten laittaminen, suihkussa ja päivittäisissä pesuissa avustaminen, ruokailun varmistaminen ja pienet kodinhoidolliset työt kuten tiskaus, pyykkäys ja roskien vieminen.

Joka vuorolle on suunniteltu asiakaslista ja työpuhelimissa on sovellus, josta näkee suunnitellut toiminnot ja ajan, jota käyntiin on varattu. Asiakkaan luokse mentäessä leimataan työ aloitetuksi ja luonnollisesti asiakkaan luota poistuessa lopetetuksi. Käynnin aikana tehdään puhelimella myös kirjauksia tehdyistä töistä,mitatuista arvoista ja asiakkaan voinnista. Tarvittaessa voi soittaa oman alueen toiselle tiimiläiselle tai arkipäivisin kotihoidon sairaanhoitajalle. Myös tekstiviesteistä on monesti paljon apua sekä kännykän kamerasta, kuva kun tunnetusti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Erityisen hyödyllistä valokuvaaminen on esimerkiksi haavan tai ihottuman paranemista tarkkailtaessa. Luonnollisesti kaikessa viestinnässä huolehditaan siitä, että asiakkaat tiedot pysyvät salattuna.

Siirtymiset kuljetaan pääsääntöisesti autolla, pyörällä tai jalan, aivan alueesta ja reiteistä riippuen. Itse olen pääasassa kulkenut reittini kävellen ja pörällä. Työtä tehdään pääasiassa yksin, mutta jonkinverran on myös paripaikkoja, joissa tehtävät saattavat sisältää paljon nostoja, joihin tarvitaan kaksi työntekijää. Mutamissa harvoissa paikoissa käydään myöskin vartijan turvaamana, mutta itselleni ei tainnut koko aikana osua yhtäkään tällaista käyntiä.

Pahinta ja parasta työssä ovat itsessään hoidettavat ihmiset. Onneksi suurimmaksi osaksi he ovat mukavia ja arvostavat hoitajien työtä, mutta kyllä joitakin kiukkupussejakin joukosta löytyy. Toki on aina muistettava myös jokaisen asiakkaan taustalla olevat sairaudet, jotka saattavat vaikuttaa käytökseen. Liian herkästi ei saa tuomita ketään, vaan parhaimmin pärjää, kun yrittää ymmärtää toista ja eri tilanteita. Saman päivän aikana saatat kuulla olevasi saatanan tunari, kun et heti löydä kahvipakettia keittiön kaapeista ja seuraavassa paikassa taas oletkin ihana kuin enkeli, sellainen jota on jo odotettu pitkään sinä päivänä.

Tein suurimman osan sijaisuuksistani ja keikoista samalla alueella ja muutamassa vuodessa moni asiakkaista tuli jo varsin tutuiksi. Oli mukavaa, kun moni tunnisti minut tullessa ja meillä oli ihan omat jutut ja hyvää huumoria. Paljon keskusteltiin eri aiheista ja tieto kätilöopinnositani siivittivät monet naiset muistelemaan omia synnytyksiään vuosien takaa. Uskoituipa yksi muori minulle myös siitä, kuinka hän oli päätynty siihen, että kikkelit ovat aivan yliarvostettuja. Hän oli todennut, että ilmankin pärjää. Kuulin monia salaisuuksia ja elämäntarinoita. Luonnollisesti aina välillä myös joku hoidettavista jatkoi matkaansa joko tuonpuoleiseen tai sitten johonkin hoitopaikkaan, kun kotihoidon avut eivät enää lopulta riittäneet.

Silloin kun resurssit olivat kunnossa, aikaa asiakkaille oli mukavasti ja toisinaan sitä pystyi antamaan hetken suunniteltua pidempäänkin. Tällaisina päivinä ehti myös käydä toimistolla tai henkilöstöravintolassa tauolla työkavereiden kanssa. Kesäisin tosin kauniilla ilmalla söin ulkona puistoissa, siitä nautin aina kovasti. Silloin kun työntekijöistä oli pulaa, joutui kuitenkin reitit tekemään kiireellä ja monesti syömään eväänsä siirtymien aikana tai rappukäytävässä. Jos jossain, niin kotihoidossa hoitajapula näkyy jo kovin rajusti ja siitä olen erittäin huolissani. Moni hoitaja nimittäin piti kovasti työstään, mutta totta kai motivaatio ja jaksaminen kärsii, jos työn joutuu liian usein tekemään kiireessä ja ilman kunnollisia taukoja.

Nautin kotihoidossa myös siitä, että jokaisen asiakkaan välissä oli siirtymä, jonka aikana sai nollattua ajatuksia ja hengitettyä raikasta ilmaa. Ainoastaan rankkasateella ja erityisen loskaisina päivinä reitin tallustaminen ulkona sai kaipaamaan sisätöihin, mutta niitä päiviä ei ollut kovinkaan montaa. Kaiken kaikkiaan sain kotihoidossa työskentelystä paljon hyvää ja tärkeää kokemusta opintojeni oheen enkä koskaan ole katunut sitä, että silloin yhtenä kesänä laitoin työhakemuksen eteenpäin. 

KÄTILÖ

En tiedä lukeeko tätä blogia enää kukaan, mutta halusin tulla kertomaan, että olen tätä nykyä valmis kätilö. Siis ihan oikea kätilö! Sain opintoni pakettiin kuukauden verran suunniteltua aikaisemmin marraskuussa 2019. Kätilöksi tulemisen lisäksi valmistuin samalla sairaanhoitajaksi ja saan nyt käyttää kumpaakin ammattinimikettä virallisesti.

Vaikka henkilökohtaisessa elämässäni olikin väliin melkoista myllerrystä kuluneiden noin 4,5 opiskeluvuoden aikana, opintoni olivat aina aikataulussa ja suoriuduin niistä kiitettävin arvosanoin. Myöskin jokainen työharjoittelujakso sujui hyvin ja aina vain innostuin enemmän kätilötyöstä. Kätilövaiheessa työharjoittelua oli viisi viikkoa synnyttäneiden osastolla, yhteensä 14 viikkoa synnytyssalissa, kahdeksan viikkoa raskaana olevien osastolla, viisi viikkoa neuvolassa, kaksi viikkoa syventävää harjoittelua hormoni- ja lapsettomuuspoliklinikalla sekä viisi viikkoa naistentautien ja gynekologian harjoittelua, jonka tein gynekologian poliklinikalla. Kun mukaan laskee myös sairaanhoitajavaiheen työharjoittelujaksot, olen tehnyt näiden opintojen aikana työharjoittelua yhteensä noin 56 viikkoa. Se on aika paljon.

Hoitoalan opiskelijat eivät saa työharjoitteluissa palkkaa, vaan oppilaitos maksaa harjoittelupaikalle opiskelijan ohjauksesta. Harjoitteluissa tehdään kuitenkin täysiä työtunteja, ihan niin kuin oikeissakin töissä. Koska itselläni oli jo aikaisempi korkeakoulututkinto, opintotukikuukaudet loppuivat kesken (kuten myös oikeus opintolainaan) ja viimeisen vuoden tein toimeentullakseni opintojen oheen melkoisen paljon töitä. Siinä kun ensin painoi täyden työharjoitteluviikon, sitten vähintään puolet vapaapäivistä vielä töitä ja siltikin oli voimien lisäksi koko ajan myös rahat loppu, ei kauheasti naurattanut. Lisäksi hoidettavana oli myös muut opintoihin kuuluvat tentit ja tehtävät sekä toki muun elämän rippeet ja koira. Jotenkin blogi pääsi siinä sitten unohtumaan, vaikka kerrottavaa olisi ollut paljonkin.

Tässä hetkessä kaikki on kuitenkin hyvin ja olen onnellinen sekä ylpeä itsestäni. Selvisin näistä raskaista vuosista ja olivathan ne myös monella tapaa samanaikaisesti opettavasia ja antoisia. Sain elämääni hurjan määrän kokemuksia, tietoa ja taitoa, ymmärrystä ja myös uusia ystäviä. Olen myöskin joulusta asti tehnyt aivan oikeita kätilön töitä vastasyntyneiden ja synnyttäneiden parissa ja rakastan kolmivuorotyötäni.

Ymmärsin jo opiskeluaikana, että tässä ammatissa oppiminen tapahtuu oikeastaan kunnolla vasta töitä tekemällä ja aina on jotain uutta opittavaa. Ikinä ei voi sanoa, että osaisi ja tietäisi kaiken, pitää olla nöyrä ja kestää omaa keskeneräisyyttään. Vallitseva Covid-19 -taudin aiheuttama poikkeustilanne on tuonut aikamoisen lisähaasteen ensimmäisiin kuukausiin tuoreena kätilönä. En olisi voinut työt aloittaessani arvata, että jotain tällaista voisi tulla vastaan ja niin nopeasti. Pelkään jonkin verran sitä, että minä tai joku läheisistäni sairastuu vakavasti. Samalla uskon kuitenkin, että kyllä tästä selvitään. Aika varmalta näyttää myöskin se, että töitä tulee hoitoalalla riittämään. Siinä missä toisinaan tuntuu epäreilulta se, että minut voidaan poikkeuslain perusteella pakottaa töihin, olen kuitenkin myös onnellinen, että tällä hetkellä saan työskennellä itselleni mieluisassa paikassa ihanien työkavereiden joukossa.

Toivon myöskin, että tämän pandemian jälkeen täällä Suomessa todella paneudutaan terveysalan työntekijöiden työoloihin ja palkkaukseen. Vaikka rakastankin olla kätilö, rakastan kuitenkin elämääni enemmän ja niin tekevät muutkin hoitoalan ammattilaiset. Noin 2500 euron suuruinen palkka on melko vaatimaton jo silloin, kun on vastuussa toisten elämästä, puhumattakaan siitä, että oma vaarantuu. En kuitenkaan ole lähdössä alalta, koska vastahan minä aloitin. Aion sen sijaan tehdä ainakin jollakin tapaa osani, että tulevaisuudessa asiat olisivat paremmin.

Saa nähdä, mitä seuraavat kuukaudet ja vuodet tuovat tullessaan. Sitä ennen yritän tehdä työni niin hyvin, kuin se on mahdollista. Ja vaikka kiitoksilla ei makseta laskuja eikä käydä ostamassa ruokaa, lämmittävät ne mieltä kotiinlähtevältä perheeltä kuultuna. Silloin olen aina varma, että tässä minun kuuluukin olla, näiden perheiden tukena ja apuna, oli maailmalla tilanne mikä hyvänsä.

Rakkain terveisin
Menni, ihkaoikea kätilö

ROIHAHDUS

Ajattelin nyt viimein kertoa ensimmäisestä harjoittelujaksostani synnytyssalissa. Suoritin jakson jo huhtikuussa ja se oli neljän viikon mittainen. Meidän tulee tehdä työharjoittelua synnytyssalissa yhteensä 14 viikkoa ja seuraavat neljä suoritankin nyt juuri ennen joulua. En malttaisi odottaa, että pääsen synnytyssaliin uudelleen, sillä jos lapsivuodeosastolla sytyin liekkeihin, niin synnytyssalissa suorastaan roihahti. 

Synnytyssalissa jännitystä tuo se, että oikeastaan koskaan ei voi ennalta tietää mitä missäkin vuorossa tulee tapahtumaan. Ensin kaikki salit saattavat olla tyhjillään, mutta hetkessä tilanne voi muuttua täysin. Synnytys voi kestää yli vuoronvaihdon tai sitten se voi tapahtua hyvin nopeastikin.

Aivan ensimmäisenä päivänäni iltavuorossa synnytyssalissa oli hiljaista ja meitä opiskelijoita useampia paikalla. Sovimme missä jäjestyksessä kukakin saisi synnyttäjän hoitaakseen. Muutama synnyttäjä tuli, mutta itse olin vielä jonossa ja aika mateli. Kävin ajankulukseni tutustumassa tyhjien synnytyssalien varusteisiin ja harjoittelin poikkipöydän tekemistä sängyillä. Yhdessä välissä pääsin katsomaan imukuppisynnytystä, sillä ohjaajani oli siinä avustavana kätilönä. Seisoin nätisti seinän vierellä, mutta olihan se mielenkiintoista katsottavaa ja ajattelin, että ihan hyvä saldo sekin ensimmäiselle päivälle.

Avustavan kätilön töissä ei kuitenkaan kauaa mennyt ja vuoroa oli vielä jäljellä, joskin olimme jo edenneet ohjaajani kanssa ensimmäiseksi jonossa. Synnyttäjiä ei kuitenkaan kuulunut, mutta itselleni tuli tunne, että voisin vielä harjoitella sänkyjen säätämistä lisää ja niin onneksi myöskin tein. Kun vuoron viimeinen puolituntinen käynnistyi, tuli puhelu, että hississä on matkalla ponnistava äiti, jonka vauva on perätilassa. Siinäpä sitten juuri harjoitellut taidot tulivat heti käyttöön, kun poikkipöytä piti saada hetkessä valmiiksi. Pian sali oli täynnä ihmisiä ja lääkäri tuli juosten hoitamaan perätilasynnytyksen. Vauva oli syntynyt ennen vuoroni loppua ja pääsi hyvävointisena äitinsä rinnalle. Melkoinen aloitus siis, aika harvalle varmaan osuu ensimmäiseen harjoiteelupäivään sekä imukuppi- että perätilasynnytys. Sain lisäksi kiitosta nopeasta toiminnastani sängyn kanssa. :D

Toisena harjoittelupäivänäni pääsinkin sitten itse tositoimiin, kun saimme jo hyvissä ajoin vuoroa ohjaajani kanssa hoitaaksemme yhden synnytyksen. Jännitti todella paljon, mutta onneksi ohjaaja oli hyvin tukena. Olin osan ajasta yksin salissa seuraamassa tilanteen edistymistä. Se tuntui hurjalta, mutta samalla huomasin, että vaikka paljon onkin vielä opittavaa, niin paljon myöskin jo osaan kaikenlaista. Ponnistusvaiheessa ohjaaja oli koko ajan läsnä, mutta sain itse ottaa vauvan vastaan niin, että hän vain piti käsiään omien käsieni yllä ja tarvittaessa sitten auttoi. Synnytys sujui hyvin ja syntyi kaunis, terve tyttölapsi. Hän oli ensimmäinen sekä minulle että vanhemmilleen. Sain hoitaa perhettä ihan loppuun asti ja saatoin heidät vielä osastolle ennen oman vuoron loppua. Kiitimme toisiamme molemmin puolin.

Synnytystä hoitaessa ei juuri ehtinyt liikuttua, mutta sen jälkeen kyllä. Olin todella onnellinen lähtiessäni kotiin. Kävin hakemassa itselleni ja puolisolleni ruokaa, koska oli pienen juhlistamisen aika. Olin jo monta kuukautta säästänyt tiettyä skumppapulloa tätä hetkeä varten ja kotona odotti myös kymmenviikkoinen koiranpentumme. Lopulta asiat menivät kuitenkin niin, että kaiken lopputulemana asun tällä hetkellä kahdestaan kohta kahdeksankuisen koirani kanssa uudessa paikassa ja se skumppapullo on edelleen avaamatta. Juuri tuona iltana puolisoni nimittäin päätti sitten lähteä, eikä sen koommin tullut takaisin. (Tämä on toki nyt tässä hyvin lyhyesti ja mustavalkoisesti kerrottu.)

En täällä kovin paljoa ole yksityiselmääni kuin lyhyesti avannut, mutta tämä oli hyvin oleellinen tapahtuma oman ammatillisen kasvuni suhteen. Toki tapahtunut selittää myös sen, miksi tänne ei ole hetkeen kirjoituksia tullut, mutta ennen kaikkea se sai oman roihuni tätä ammattia kohtaan palamaan entistä voimakkaammin ja siksi siitä halusin myös kertoa. Itselleni ei nimittäin tullut mieleenkään, että olisin jäänyt pois seuraavan päivän harjoitteluvuorosta, vaikka yö meni itkiessä ja aamu asioita järjestäessä. Onneksi oli iltavuoro, jossa lopulta olin aivan normaalisti ja täysin ammatillisesti hoitamassa taas uutta synnytystä. Uppouduin työhön täysin ja unohdin aika pitkäksi aikaa kaiken muun. Tulin taas niin onnelliseksi syntymästä ja onnistuneesti hoidetusta synnytyksestä, että vaikka alle vuorokausi sitten kaikki oli romahtanut, niin silti hymyilin aidosti ja tuntui, että ei sillä yhdellä ihmisellä tämän kaiken rinnalla ole oikeastaan yhtään mitään väliä.

Sitä tunnetta, kun omin käsin auttaa vauvan maailmaan, on vaikeaa kuvailla sanoin. Se on jotenkin niin ainutlaatuista ja kaunista. Harjoittelun saldona oli lopulta 15 omien käsieni kautta syntynyttä lasta, kymmenen tyttöä ja viisi poikaa. Sen lisäksi sain olla mukana useammassa avautumisvaiheessa sekä yhdessä keisarileikkauksessa. Sain leikata muutamaan kertaan episiotomian, ommella tikkejä useammankin kerran ja lisäksi joka kerta sain hoitaa jälkeiset sekä katsoa vauvan. Sainpa yhdet veretkin päälleni, kun hiukan varomattomasti painoin kohtua synnytyksen jälkeen. Voitte olla varmoja, että en samaa mokaa tee enää uudelleen...
Kaiken kaikkiaan itseluottamukseni kasvoi todella paljon ja sain vielä harjoittelun loppuun oikein hyvän arvioinnin.

Tällä hetkellä teen toisiksi viimeistä harjoitteluviikkoani äitiys- ja lastenneuvolassa ja sen jälkeen olisi tarkoitus viettää koululla muutaman viikon verran aikaa teorian parissa. Kaksi tenttiäkin olisi tässä nyt samaan aikaan tehtävänä ja töissäkin olen käynyt. On ollut muutenkin aika kiireistä ja elämässä on tapahtunut paljon kaikenlaista. Kirjoittelen tänne sitten taas kun on aikaa, jaksamista ja innostusta.

100 SYNNYTTÄNEEN JA 100 VASTASYNTYNEEN HOITOA

Tämä kevätlukukausi on ollut samaan aikaan sekä raskas että antoisa. Joinain hetkinä olen itkenyt uupumuksesta, mutta samalla olen kuitenkin ollut myös niin kovin innostunut. Reilussa kahdessa kuukaudessa olemme käyneet läpi säännöllisen raskausajan ja säännöllisen synnytyksen teorian, imetysohjaajakoulutuksen, vastasyntyneen hoitoa, seksuaaliterveyttä sekä lisää anatomiaa ja fysiologiaa. Todennäköisesti vielä unohdin mainita jotain. Lisäksi opinnäytetyötä on tässä kaiken ohella pitänyt työstää. Ajankäytön ongelmia ei ole erityisemmin ollut, koko ajan on työn alla ollut jokin seminaariesitys, essee tai muu tehtävä, tai sitten nenä on ollut kiinni kirjassa. Koululla on simuloidusti elvytetty vastasyntynyttä, hoidettu synnyttäneitä, autettu vauvoja syntymään ja ommeltu episiotomiaompeleita siankieleen. Tahti on ollut siis erittäin tiukka ja näin jälkeenpäin ihmettelen, miten ylipäätään olen kaikesta tuosta onnistunut selviämään vieläpä varsin hyvin arvosanoin.

Maaliskuussa pääsin lopulta yhdessä seitsemän opiskelukaverini kanssa aloittamaan viiden viikon VOO-harjoittelun lapsivuodeosastolla. VOO= vastuuta ottamalla opit ja tästä puhutaan myös sairaalalla opiskelijamoduulina. Käytännössä meitä oli siis kahdeksan opiskelijaa, joista aina neljä oli aamuvuorossa ja neljä illassa. Yhden vuoron ajan kaikille opiskelijoille oli vain yksi ohjaaja ja potilaita hoidettiin pareittain mahdollisimman itsenäisesti. Yhden vuoron aikana yhdellä parilla oli hoidettavanaan noin 1-3 perhettä. Ohjaajalle tuli informoida mitä oli oman vuoronsa aikana parin kanssa suunnitellut tekevänsä, miksi ja miten, sekä ilmoittaa aina mitä milloinkin oli menossa tekemään. Kysyä sai aina, mutta valmiita vastauksia ei meille monestikaan annettu, vaan asiat tuli itse selvittää ja miettiä miten olisi hyvä toimia.

Onneksi lapsivuodeosasto on itselleni kovin mieluisa paikka ja sen toiminta oli jossain määrin tullut tutuksi jo syksyltä. En nimittäin kovin innoissani henkilökohtaisesti tästä moduuliharjoittelusta ollut ja jakson loputtua sekä minä että jaksolla olleet ohjaajat olivat sitä mieltä, että olisin saanut todella paljon enemmän tavallisesta harjoittelusta, jossa yksi opiskelija on yhden ohjaajan kanssa vuorossa. Siitäkin huolimatta harjoittelu meni erittäin hyvin osaltani, sain aivan ihanaa palautetta sekä varmuutta kätilötyöhön. Meillä oli myös todella loistava porukka, ohjaajat olivat kaikki todella hyviä ja mukavia ja omien opiskelijakavereiden osaamisesta sai ammennettua yllättävän paljon. Erityisen hienoja kokemuksia ja onnistumisia sain imetysohjauksesta ja ylipäätään ohjaustilanteista (vauvanhoito, äidin itsehoito yms.). Sen lisäksi sain paljon kiitosta siitä, kuinka kohtaan perheet. Parhaita hetkiä olivatkin ne, kun perhe kotiutuessaan tuli vielä erikseen kiittämään ja saattoi vielä kysyä, että saako ennen lähtöä halata.

Jakson aikana sain myös täyteen EU:n direktiivien kätilöopiskelijoilta vaatimat 100 synnyttäneen ja 100 vastasyntyneen hoitoa. Niitä siis merkitään käätilöopiskelijoiden harjoittelun työkirjaan, jossa on jos jonkinlaista taulukkoa ja jotka lähes kaikki tulisi siis saada opintojen aikana täytettyä. Ilman 100 äidin ja 100 vauvan hoitotyötä ei voi valmistua kätilöksi. Paljon olen siis jo nähnyt pieniä varpaita ja sormia, synnytyksestä kipeitä äitejä ja perheiden ensihetkiä uudella kokoonpanolla. On etuoikeus olla mukana sellaisissa hetkissä ja ehkä tulevaisuudessa satasia tulee lisää ja tuhannetkin paukkuvat. Luojan kiitos, niitä ei onneksi tarvitse enää silloin tilastoida, vaan saa vain nauttita itse tekemisestä.

Toki lapsivuodeosastolla näkee myös paljon kaikenlaisia muitakin tilanteita kuin vain onnellisia perheitä, joilla kaikki menee eteenpäin kuin oppikirjassa. Välillä käydään kovaakin taistoa siitä, että vauvan vointi pysyy hyvänä, eikä häntä tarvitsisi siirtää lastenosastolle esimerkiksi matalien verensokereiden tai kellastumisen vuoksi. Välillä perheet tarvitsevat tukea, kun heidän pieni aarteensa joutuu käymään läpi useampia tutkimuksia. Osa äideistä tulee myös osastolle ilman vauvaa, koska pieni on saattanut joutua lastenosastolle tai teholle suoraan synnytyssalista. Joskus apua joudutaan pyytämään myös sosiaalityöntekijältä tai psykiatrilta. Lisäksi äitien vointi voi romahtaa synnytyksen jälkeen dramaattisesti. Vessareissulla pyörrytään ja verenvuodon vuoksi voidaan vielä joutua leikkaussalliin, jo pelkkiä punasolutiputuksia meni jakson aikana useampia. Tunteita ja tilanteita mahtuu lapsivuodeosastolle siis paljon ja ehkä se siksi on myös niin kiehtova paikka työskennellä.

Kaiken kätilötyön tiedon ja taidon lisäksi harjoitteluiden aikana oppii myös vastaamaan ja puhumaan perheille erittäin diplomaattisesti ja sanat tarkasti valiten. Lisäksi pokka ja taito näytellä kehittyy kummasti. Olemuksen on pysyttävä rauhallisena ja ilmeen peruslukemilla siinä hetkessä kun huomaat, että vauvan tai äidin vointi on romahtanut. Paniikkia ei kukaan niihin tilanteisiin halua. Onneksi sentään ilon ja liikutuksen saa näyttää vapaasti ja muutenkin töitä tehdään paljon omalla persoonalla.

Tällä hetkellä vaikutankin sitten jo synnytyssalin puolella. Se on kuitenkin sen verran iso asia, että se vaatinee aivan oman kirjoituksensa. Siitä siis toisella kertaa.

KÄTILÖVAIHEESEEN

Eilen oli se kauan odotettu päivä, jolloin kätilövaihe viimein virallisesti alkoi. Sairaanhoitajan perusopinnot on nyt sitten suoritettu ja edessä on kaksi vuotta tätä suuntautumista. Tuntuu hurjalta ajatella, että jos olisin edelleen sairaanhoitajapuolella, valmistuisin jo tämän vuoden lopulla.

Kaiken kaikkiaan opintojen osalta syksy meni oikein hyvin. Harjoittelut sujuivat mukavasti ja teoriaosuuksista sain pelkkiä nelosia ja vitosia. Olkoonkin, että yhdestä tentistä en ole vielä tuloksia saanut, sen kun tein juuri ennen loman alkua. Opintopisteitä on tällä hetkellä kasassa 153/270, ei siis lainkaan hassummin. Olen ylipäätään varsin tyytyväinen itseeni ja siihen, että olen kaiken muun hässäkän keskellä jaksanut hoitaa opintojani hyvällä tahdilla eteenpäin. Opinnäytetyön aihe ja ohjaaja on nyt myös vahvistettu ja tiedonhaku sekä valmistavat tehtävät sitä varten aloitettu yhdessä parini kanssa.

Uskon, että tämä kevät tulee olemaan erittäin antoisa. Pääsimme jo heti ensimmäisillä luennoilla hiukan syvemmälle raskausaiheisiin, enkä edes kovin paljoa ahdistunut saamastamme suuresta tehtävämäärästä. (Tämä on ihan hyvin siihen nähden, että lopetin taas vasta sunnuntaina iltavuoroon joulun ajan sijaistamisen kotihoidossa.) Sen sijaan olo on kovin innostunut. Vaikka työmäärä tuleekin olemaan suuri, niin onhan kaiken sen tiedon saaminen ja sisäistäminen aivan mieletöntä. En esimerkiksi aikaisemmin ollut tiennyt, että napanuorassa olevat suonet liittyvät sikiön verenkiertoon reisivaltimoiden haarojen kautta. Lisäksi pelkästään kohtu ja naisen fysiologia raskauden aikana on jotain uskomattoman hienoa ja mielenkiintoista.

Tätä kätilötyön teoriaa on nyt vuorossa muutaman kuukauden verran ja sen jälkeen pääsen taas sairaalan sinisiin harkkaamaan. Edessä on tuolloin viisi viikkoa VOO-harjoittelua (josta lisää sitten kun se on ajankohtaista) lapsivuodeosastolla ja sen jälkeen ensimmäiset neljä viikkoa synnytyssalissa. Sen jälkeen loppu kevät kuluukin opinnäytetyön parissa puurtaessa, mutta onhan tuossa jo vaikka mitä mukavaa ja jännittävää odotettavana.

PUOLIVÄLI

Siinä se sitten meni, nimittäin näiden opintojen puoliväli. Kätilöksi valmistumiseen tarvitaan 270 opintopistettä ja tällä hetkellä minulla komeilee pisteitä tilillä 136. Aika hienoa, sanoisinko. Ja vielä sitäkin hienommalta tuntuu se, että 140 opintopisteen täytyttyä hyvin monessa paikassa pääsee jo tekemään sairaanhoitajan sijaisuutta. Tuokin raja ylittynee siis varsin pian.

Opintopisteitä on siis tahkottu, vaikka täällä onkin ollut hiljaista. Muutamaa postausta olen kyllä hiukan työstänyt, mutta valmiiksi asti en niitä ole ehtinyt saamaan. Elämä on ollut kovin kiireistä ja täyttä. Kesällä uusi työ vei veronsa ja vapaapäivinä olin lähes poikkeuksetta jossain päin menossa, kaukana tietokoneesta. Syksyn harjoittelutkin aloitin niin, että lopetin sunnuntaina kesän sijaisuuteni kotihoidossa ja heti maanantai-aamuna hyppäsin taas sairaalan sinisiin. Työharjoittelua oli putkeen yhteensä kaksi kuukautta ja siinä sivussa hoidin lisäksi muuttoa. Kyllä, luit aivan oikein, muutin taas.
Nyt viimein tilanne on kuitenkin hiukan rauhoittunut ja olen ihme kyllä edelleen hengissä. Koulussa on jälleen muutaman kuukauden verran teoriaa ja kotona ei ole enää kovin montaa muuttolaatikkoa purkamatta. Tässä ohessa olen toki muutaman työkeikankin vielä heittänyt ja myöskin yksiä hiukan suurempia syntymäpäiväjuhlia järjestellyt.

Harjoittelujaksoista jäi päällimmäiseksi oikein hyvä mieli, ne sujuivat kaikin puolin mallikkaasti. Ensimmäiset kaksi viikkoa vietin lapsivuodeosastolla, sen jälkeen olin toiset kaksi viikkoa vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla ja harjoitteluputken päätti neljän viikon jakso leikkaussalissa. Erityisesti tuota perioperatiivisen hoitotyön harjoittelujaksoa leikkaussalissa, joka meille kätilöopiskelijoille on pakollinen, olin jostain syystä jännittänyt ja pelännyt koko ajan. Lopulta kuitenkin kävi niin, että se pääsi yllättämään positiivisesti. Puolet jaksosta olin instrumenteissa ja puolet anestesiapuolella. En usko, että minusta ikinä tulee leikkaussalihoitajaa, mutta jollain tasolla pääsin kyllä kiinni senkin hoitotyön osa-alueen viehättävyyteen. Näin todella monia erilaisia toimenpiteitä ja pääsin myös paljon itse osallistumaan. Siinä steriileissä vaatteeissa haavaa auki pitäessä ja ihmisen sisään katsoessa tuntui, että todella jotain jo osaan ja että melko pitkälle olen jo näissä opinnoissani päässyt. Kaikki oli äärettömän kiinnostavaa ja leikkaustiimin moniammatillinen yhteistyö todella ihailtavaa. Toivottavasti jaksan joskus kirjoittaa leikkaussaleissa näkemästäni ja kokemastani enemmänkin.

Vaikka kuinka leikkaussaleissa olikin mukavaa, se ei millään voittanut sitä tunnetta, joka iski ensimmäisellä syksyn harjoittelujaksolla lapsivuodeosastolla. En tiedä johtuiko kaikki keväällä käymästäni kovasta prässistä gastroenterologian kirurgisella vuodeosastolla, kesätöistäni kotihoidossa vai jostain ihan muusta, mutta tällä kyseisellä jaksolla jollain tavalla sytyin ja olin parhaimmillani. Siitäkin huolimatta, että olin aivan väsynyt kesätöistä ja vasta paranemassa flunssasta. Kaikki tuntui jotenkin hyvin luontevalta ja myös ohjaajani oli aivan ihana. Saimme hyvin nopeasti luotua hyvän luottamuksen toisiimme ja vaikka jakso olikin lyhyt, pääsin jo paljon tekemään itsenäisesti. Oli päiviä, joiden jälkeen itkin onnesta ihan vain siksi, että olen tätä alaa päässyt opiskelemaan.

Kaikin puolin positiivisten kokemusten ja vahvistuneen ammatillisuuden jälkeen olikin hyvä aloittaa lyhyt jakso vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolla. Jostain syystä en kuitenkaan samanlaista paloa siellä löytänyt, vaikka oppiminen ja tekeminen oli tälläkin kertaa erittäin antoisaa. Voi olla, että osastolla oli vain niin paljon surua, ahdistusta ja pelkoa, että se omaankin tunteeseen sitten vaikutti. Tälläkin kertaa pidin kuitenkin paljon vauvojen kanssa tehdystä hoitotyöstä. Erityisen mukavaa oli se, että yhden vuoron ajan sai aina keskittyä samoihin vauvoihin ja heidän perheisiinsä eikä tarvinnut poukkoilla sinne tänne. Lisäksi se tunne, kun haasteita ja vaikeuksia läpikäynyt vauva lopulta nukahtaa syliin ja nukkuu siinä tyytyväisenä, on erittäin palkitseva.

Kaikki on siis oikein hyvin. Nyt vain kerään taas tietoa luennoilta, projekteista, kirjoista ja orientoivasta harjoittelusta sekä simulaatioista, jotta voin joulukuussa suorittaa viimeisen sairaanhoitajavaiheeseen kuuluvan harjoittelujakson ja sen kautta sitten siirtyä tammikuussa kätilöpuolen opintoihin.

Ja hei, melkein jo unohdin kertoa, että nyt olen sitten ollut myös ensimmäisen kerran elvyttämässä ihan tositilanteessa. Tapaus sattui ihan tavallisena päivänä suuremmassa marketissa ostoksilla ollessa. Sairauskohtaus. Autettavana ollut henkilö pääsi kaikeksi onneksi hyvin pian ensihoitajien huomaan ja palasi tajuihinsakin. Aika hurjaa oli silti ja mietin vain, että onneksi on tullut taitoja harjoiteltua.

MELKOISIA MUUTOKSIA

En oikeasti ymmärrä mihin kaikki aika katoaa. Tuntuu, että vasta lopetin kevään työharjoittelujaksoni sairaalalla, mutta nyt yht'äkkiä onkin jo heinäkuu pitkällä. Toisaalta taas tuntuu, että harjoitteujakson päättymisestä on jo ikuisuus, koska niin paljon on taas kaikkea elämässä tapahtunut.

Päällimmäiseksi tunteeksi työharjoittelujaksosta jäi jollain tasolla helpotus siitä, että se viimein loppui. Hyviä hetkiä oli paljon ja todella kehityin huimasti, mutta samalla jakso oli kaikin puolin erittäin raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika pitkiä putkia tuli toisinaan työvuoroja tehtyä, jotta sain kaikki tarvittavat tunnit kasaan. Siihen päälle vielä perheemme rakas koira sairastui vakavasti ja jouduimme saattamaan sen viimeiselle matkalleen. Haimatulehdus. Tuntui jotenkin ironiselta, että vastaavia tapauksia siellä sairaalalla olin hoitamassa samaan aikaan. Tosin ainakin ymmärsin heti kuinka vakavasta asiasta on kyse, sillä kaikki ihmisetkään eivät siitä selviä. 

Heti seuraavana päivänä harjoittelujakson päättymisen jälkeen palasin myös takaisin vanhaan työhöni tarkoituksenani olla siellä vielä ainakin kesä ja mahdollisesti ensi kevääseen. Jotain olin kuitenkin kadottanut harjoitteluntäyteisen kevään aikana, sillä kaikki tuntui jollain tapaa hyvin mitäänsanomattomalta. Kaikki oli oikein hyvin, mutta sitten kuitenkaan ei ollut. Muutaman pienen sattuman kautta lopulta päädyinkin selaamaan avoimia työpaikkoja ja siitä alle kahden viikon kuluttua olin jo irtisanoutunut, käynyt suorittamassa LOVe -tentin ja siihen kuuluvat näytöt sekä aloittanut uudessa työssä. 

Tässä nyt sitten olen jokusen viikon verran tehnyt töitä Tampereen kaupungin listoilla kotihoidossa lähihoitajan sijaisena. En vieläkään ihan täysin ymmärrä sitä, että todella uskalsin tähän lähteä, mutta olen siitä kuitenkin äärettömän tyytyväinen. Olen totaalisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Toimin ihan oikeana hoitajana ja saan tekemästäni työstä palkkaakin. Ja siihen nähden, että perehdytystä oli huiman yhden päivän verran, olen pärjännyt oikein hyvin ilman suurempaa panikointia. Työ on itsenäistä ja sillä on jotain merkitystä. 

Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Vaikka asia ei sinällään opiskeluun liitykään, niin ajattelin vielä kertoa, että enää muutamiin kuukausiin en ole voinut määritellä itseäni sinkuksi. Sitäkään en ole laittanut millään tavoin pahakseni, johan sitä noin 2,5 vuoden ajan ehdin hengailemaan vain itseni kanssa.

Mutta niin... melkoisia muutoksia, etten sanoisi.