Päällimmäiseksi tunteeksi työharjoittelujaksosta jäi jollain tasolla helpotus siitä, että se viimein loppui. Hyviä hetkiä oli paljon ja todella kehityin huimasti, mutta samalla jakso oli kaikin puolin erittäin raskas, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Aika pitkiä putkia tuli toisinaan työvuoroja tehtyä, jotta sain kaikki tarvittavat tunnit kasaan. Siihen päälle vielä perheemme rakas koira sairastui vakavasti ja jouduimme saattamaan sen viimeiselle matkalleen. Haimatulehdus. Tuntui jotenkin ironiselta, että vastaavia tapauksia siellä sairaalalla olin hoitamassa samaan aikaan. Tosin ainakin ymmärsin heti kuinka vakavasta asiasta on kyse, sillä kaikki ihmisetkään eivät siitä selviä.
Heti seuraavana päivänä harjoittelujakson päättymisen jälkeen palasin myös takaisin vanhaan työhöni tarkoituksenani olla siellä vielä ainakin kesä ja mahdollisesti ensi kevääseen. Jotain olin kuitenkin kadottanut harjoitteluntäyteisen kevään aikana, sillä kaikki tuntui jollain tapaa hyvin mitäänsanomattomalta. Kaikki oli oikein hyvin, mutta sitten kuitenkaan ei ollut. Muutaman pienen sattuman kautta lopulta päädyinkin selaamaan avoimia työpaikkoja ja siitä alle kahden viikon kuluttua olin jo irtisanoutunut, käynyt suorittamassa LOVe -tentin ja siihen kuuluvat näytöt sekä aloittanut uudessa työssä.
Tässä nyt sitten olen jokusen viikon verran tehnyt töitä Tampereen kaupungin listoilla kotihoidossa lähihoitajan sijaisena. En vieläkään ihan täysin ymmärrä sitä, että todella uskalsin tähän lähteä, mutta olen siitä kuitenkin äärettömän tyytyväinen. Olen totaalisesti yllättänyt ja ylittänyt itseni. Toimin ihan oikeana hoitajana ja saan tekemästäni työstä palkkaakin. Ja siihen nähden, että perehdytystä oli huiman yhden päivän verran, olen pärjännyt oikein hyvin ilman suurempaa panikointia. Työ on itsenäistä ja sillä on jotain merkitystä.
Eikä siinä tietenkään vielä kaikki. Vaikka asia ei sinällään opiskeluun liitykään, niin ajattelin vielä kertoa, että enää muutamiin kuukausiin en ole voinut määritellä itseäni sinkuksi. Sitäkään en ole laittanut millään tavoin pahakseni, johan sitä noin 2,5 vuoden ajan ehdin hengailemaan vain itseni kanssa.
Mutta niin... melkoisia muutoksia, etten sanoisi.
