AH, ANATOMIAA!

Nyt se on viimein alkanut, nimittäin kauan odotettu ja jännitetty anatomian ja fysiologian kurssi. Ensimmäisten tuntien jälkeen on oikein positiiviset ajatukset koko kurssia kohtaan, vaikka se tuleekin olemaan työläs. Opeteltavaa on niin kovin paljon.

Aloitimme luustosta ja siitä myös jatkamme seuraavilla tunneilla. Opettaja on aivan huippu ja asia kiinnostavaa, joten tunnit menevät todella nopeasti. En malttaisi odottaa sitä, että jonain päivänä osaan tämän kaiken (ainakin toivon mukaan) ja ehkä jopa ymmärrän lääkärikieltä. Yritän todella panostaa tähän kurssiin, koska tällä luodaan vahvaa pohjaa jatkolle. Myöhemmin voi olla vaikeampaa rakentaa uutta tietoa päälle, jos tämä osaaminen ei ole hallussa.

Tässä nyt sitten opettelen luuston osien tieteellisiä nimiä: cranium, columna vertebralis, costa, sternum... Tältä se englantikin varmaan alkuun silloin ala-asteella tuntui, ihan oudolta.

Muuten opiskelun alku on ollut melkoisen löysä ja meillä on anatomian lisäksi ollut vain orientoivia opintoja, jotka eivät luonnollisestikaan ole lainkaan niin mielenkiintoisia. Tuntien vähyyden vuoksi olenkin ehtinyt olla töissä ja käydä vähän järvellä viettämässä aikaa ja uimassa kun alkuviikosta oli lämmintä. Vielä siis ollaan hengissä, kaikissa sielun voimissa ja hyvillä mielin.

Ainiin. Nyt tuli sitten vastaan ehkä pahin huono puoli tässä yksin asumisessa: ei ole palpaatiokaveria lähimaillakaan! Eli jos jollain on uskomaton tarve päästä sörkittäväksi ja tutkittavaksi, niin täällä odottaa silmät kiiluen yksi sairaanhoidon opiskelija, joka haluaa etsiä mm. jokaisen kylkiluusi.

HAALAREISTA

Tampereella koulutieni kulkeneena olen aina mieltänyt opiskelijoiden haalarit erittäin cooliksi asuksi, niitä kun on pienestä pitäen nähnyt melkoisen paljon. Idea käyttää haalareita opiskelijoiden vaatetuksena on äärettömän nerokas: asuna haalari on edullinen, kestävä ja sen alle mahtuu pukemaan vaikka kuinka lämpimiä kerroksia talvipakkasilla. Parasta haalareissa on kuitenkin se, että ne ovat samaan aikaan niin samanlaisia, mutta kuitenkin yksilöllisiä. Haalari päällä kuulut johonkin joukkoon, mutta kuitenkin erotut siitä.

Haalari ei kerro kantajansa varallisuudesta oikeastaan mitään ja se on yksi hienoimmista asioista sen käyttämisessä. Ei ole myynnissä mitään deluxe-mallistoa vaan kaikki ostavat sen saman halvan haalarin koululta (tai siis kaikki halukkaat, pakollinen vaatetushan se ei ole). Haalari tekee opiskelijoista omissa silmissäni aina himpun verran tasa-arvoisempia, sellaisen joukon, jolla on yhteinen tavoite ja joka tukee toinen toistaan oli kuka sitten mistäkin tullut. 

Sen sijaan haalari kertoo paljon muuta. Väristä ja valmiiksi painetuista mainoksista voi erottaa kantajan opiskelupaikan ja -linjan, muun muassa lääkäreillä on kuulemma täälläpäin valkoiset haalarit ja niissä buranan mainos (tämä on tärkeä tieto, joka kerrottiin heti ensimmäisenä päivänä). Jokainen voi valmiina olevien mainosten lisäksi liittää haalariinsa minkälaisia merkkejä ja muita härpäkkeitä nyt sitten vain haluaakaan. Ei ole olemassa kahta samanlaista tuunattua haalaria, vaan jokainen niistä on omanlaisensa ja kertoo kantajastaan paljon. Merkeistä voi nähdä kuinka aktiivisesti haalarin kantaja on osallistunut erilaisiin rientoihin sekä minkälaisista asioista hän pitää. Jos haalari on tyhjänlainen, viihtyy sen omistaja paremmin rauhallisessa kotiympäristössä tai on vain laiska ompelemaan. Haalari kertoo monesti myös käyttäjänsä parisuhdetilanteesta: jos toiseen lahkeeseen on ommeltu eri värinen kaistale, on kyseinen tyyppi hyvin vahvasti varattu sellaiselle henkilölle, jolta lahkeen pala on siihen leikattu.

Mitä tulee omaan suhteeseeni haalareihin, niin minulla on tuolla varastossa yksi kappale laatikossa säilössä. Se on musta ja melko näkymätön opiskelijamassassa. Pienen opiskelupaikkakunnan ja yhden vaihtovuoden saldona siinä on melko vähän riennoista saatuja merkkejä ja muita härpäkkeitä, mutta jotain olen sitten siihen itse ommellut mielenkiintojeni mukaan silloin noin kahdeksan vuotta sitten. Se haalari päällä on kävelty Kouvolan kaduilla, vietetty aikaa parhaassa seurassa, itketty, naurettu ja juhlittu vappua Tampereellakin. Sen piti olla elämäni haalari. 

Siksi olin päättänyt, että nyt en osta uutta haalaria. Mitä tekisinkään toisella kappaleella? Onko minulla enää edes aikaa ja jaksamista osallistua mihinkään rientoihin? Ainahan sitä on jotain tärkeämpää tekemistä kun olen jo tämän ikäinenkin. 

No, päätökseni piti puolitoista päivää, kunnes minut saatiin ylipuhuttua (mikä ryhmäpaine?) ja haalari on nyt laitettu tilaukseen. Sinne meni sitten 25 euroa, jolla söisi opiskelijaravintolassa melkein kahden viikon verran. Sen sijaan sillä rahalla saan nyt haalarin kaupanpäällisenä lisää ryhmähenkeä, hauskoja hetkiä, vähemmän vaatekriisejä ja roppakaupalla ammatti-identiteetin kasvua. Totesin, että kaikki tuo varmasti on sen reilun kaksikymppisen arvoista, eihän siinä lopulta pelkkää vaatetta olla ostamassa. Millainen (tuleva) sairaanhoitaja olisinkaan, jos en voisi ylpeänä kulkea meidän haalarissa!

Se haalari on pinkki, eikä todellakaan huku opiskelijamassaan. Ja niin cool, että luulen elämässä the haalareita voivan olla kaksikin.

ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Oli tarkoitus tulla tänne kirjoittelemaan jo maanantai-iltana viimeisestä työvuorosta vanhassa toimenkuvassa, mutta kuten huomasitte, en kirjoitellut. Koko maanantain oli vähän haikea olo töissä, koska siellä työnkuva muuttuu jonkin verran ja vastuu tietyistä asioista siirtyy nyt itseltäni muille. On ollut niin hienoa nähdä ihan konkreettisesti työnsä tuloksia ja paljon tässä ajassa on saatu aikaiseksi. Seuraava jatkakoon kuitenkin nyt tästä, paljon on vielä nimittäin tekemättäkin.

Kirjoittelun sijaan maanantaina lähdin suoraan töistä keskustaan ja päädyin syömään illallista hyvässä seurassa Roastiin. Päälle piti tietenkin syödä vielä yksi pallo Minetin jäätelöä, vaikka ähky olikin jo lähellä. Olisi ollut suorastaan rikollista kävellä sen kojun ohi kun oli niin hieno ilmakin. Parasta oli kuitenkin se, että siinä ystävien kanssa jutellessa jännitys alkavista opinnosita katosi pitkäksi aikaa. Täällä kotona en olisi varmaan muuta tehnytkään kuin sekoillut. Sitten kun lopulta tulin kotiin, olin jo niin väsynyt, että ennen nukkumaan menoa ei enää juuri jaksanut ajatella mitään.

Aamulla levottomasti nukutun yön jälkeen kyllä sitten jännittikin bussissa istuessa, mutta onneksi maanantaina saatu tieto edes yhdestä samalla vuosikursilla olevasta tutusta helpotti. On meinaan ihan eri juttu mennä sinne auditorioon aloittamaan uudet opinnot jonkun tutun kanssa ja jutella niitä näitä kuin tönöttää siellä yksin. Molempia olen nyt kokeillut.

Ensimmäisenä päivänä huomasi kyllä heti, että ollaan nyt vähän eri kokoisessa puljussa kuin missä aiemmat opintoni suoritin. Kun siinä kuunteli kaikenlaisia infoja ja näki tilastoja sekä myöhemmin jutteli muiden kanssa, tulin hyvin kiitolliseksi opiskelupaikastani. Ja tottahan toki olen onnellinen tästä kaikesta ollut koko ajan, mutta nyt se jotenkin konkretisoitui vielä enemmän. Yhtä sisäänpäässyttä kohden niin moni on jäänyt ilman opiskelupaikkaa ja moni nyt aloittaneista oli jo useamman kerran hakenut ennen kuin pääsi sisälle tällä kertaa.

Ryhmät jaettiin jo hyvin alkuvaiheessa ja siitä lähtien oman ryhmän kanssa onkin pääasiassa kuljettu. Harmikseni jouduimme eri ryhmiin M:n kanssa, mutta enköhän silti selviä. Oma ryhmäni vaikuttaa näin muutaman päivän tutustumisen jälkeen mukavalta ja luulen, että saadaan kyllä hyvässä hengessä opinnot suoritettua loppuun asti. Ikäjakauma ryhmässä on alkaen juuri lukiosta päässeistä 19-vuotiaista aina 39-vuotiaaseen asti. Sijoitun siis itse jokseenkin tuohon puoliväliin, vaikka toki suurin osa porukasta on itseäni nuorempia.

Tiistaina lähinnä juostiin kampusta ristiin rastiin ja vähän rupesin jo miettimään, että miksi ihmeessä en laittanut jalkaani lenkkareita ja verkkareita. Auditoriossa istumista kertyi pitkän päivän aikana ehkä muutaman tunnin verran. Samalla kun ravattiin ympäriinsä, sai kuitenkin hoidettua joitakin asioita, joita omallakin To do -listallani oli. Nyt on muun muassa Piraten jäsenyys maksettu koko opiskeluajalle ja orientoiviin harjoitteluihin tarvittava puku laitettu tilaukseen muutaman nimineulan kanssa. Parasta oli kuitenkin saada taas Kelan ateriatuki -kortti. Viime kerralla juuri lukion ilmaisten sapuskojen ääreltä lähteneenä en oikein osannut arvostaa tarpeeksi opiskelijaravintolan edullista ruokaa. Nyt onkin sitten ihan toinen ääni kellossa, on nimittäin aika mahtavaa saada hyvä lounas 2,6 eurolla!

Tämä toinen päivä oli todella paljon kevyempi, ei ollut enää samanlaista kampusmaratoonia kuin aloituspäivänä. Saatiin kaikki käyttäjätunnukset ja käytiin vähän läpi sitä, mistä löytää mitäkin tietoa. Lisäksi saatiin taas useamman tunnin verran ifoa myös muista aiheista, kuten kieliopinnoista, opinto-ohjauksesta, liikuntamahdollisuuksista jne. Nyt voikin sitten illaksi lähteä nollaamaan päätä järven rannalle. Aika tukalaa siellä koulussa kyllä on ollut näin kuumalla ilmalla, vaikka muuten kaikki onkin mennyt hyvin.

VALMISTAUTUMINEN

Eihän kouluun meneminen mitään rakettitiedettä ole (ellei juuri sitä sitten lähde lukemaan, hehheh), mutta vaatii se jonkin verran asioiden hoitamista ja järjestämistä. Kun sain tietää saaneeni opiskelupaikan, laadin itselleni To do -listan, jota sitten lähdin toteuttamaan. Listani oli tässä tapauksessa seuraavanlainen ja jo hoidetut asiat ovat yliviivattuina:


- ota opiskelupaikka vastaan
- hoida asiat liittyen toiminimeen:

• YEL-vakuutuksen lopettaminen 
• muut vakuutusasiat

- henkilökohtaiset vakuutukset
- hoida pankkiasiat
- hae opintotukea
- hae opintolainaa kun opintotukipäätös on tullut
- juttele töiden jatkamisesta esimiehen kanssa
- varmista muutettu työsopimus pienemmille tunneille
- tarkista rokotukset
- lähetä todistuskopiot koululle
- vastaa kyselyyn aiemmista opinnoista
- ilmoittaudu läsnäolevaksi
- tilaa opiskelijakortti 
- hae opiskelijakortti Tamkolta kun se on tullut
- hanki vihkoja ja kansioita yms.
- päivitä opiskelijastatus TKL:lle
- hanki kirjastokortti koulun kirjastoon
- liity Pirateen
- liity Tehyyn ja sairaanhoitajaliittoon
- siirrä työttömyyskassan jäsenyys
- hae opiskelija-asuntoa
- kun työjärjestykset ovat tiedossa, ilmoita töihin milloin olet käytettävissä
- osta omaksi tai lainaa kirjastosta kursseilla tarvittavia kirjoja
- osta asu labroja varten (tähän saadaan koululta vasta paremmat ohjeet)
- osta läppäri

Voi olla, että en edes tähän ihan kaikkea huomannut listata.

Jokusen tovin olen kyllä jo saanut kulumaan näitä hoitaessani, mutta ihan hyvällä mallilla ollaan (jos siis en ole unohtanut mitään, niin kuin pelkään). Pankki- ja vakuutusasiat sain hoidettua varsin helposti, vaikka muutaman konttorikäynnin se vaatikin. Myös rokotukset näyttivät olevan kunnossa (tarkistutin ihan työterveyshoitajalla) eikä siis tarvinnut lähteä mitään piikkejä ottamaan ainakaan heti nyt. Voi olla, että myöhemmin otan vielä rokotuksen B -hepatiittia vastaan, varsinkin jos meinaan jossain kohtaa lähteä ulkomaille.

Hakemuksia on kyllä saanut ihan kiitettävästi täytellä, mutta niiden suhteen saa myös varsin nopeasti yleensä vastauksiakin. Tehyyn ja sairaanhoitajaliittoon päätin liittyä heti, koska koen niihin kuulumisen helpottavan tätä uuden ammatti-identiteetin etsimistä. Muutenkin kyllä suosittelen ammattiliittoihin liittymistä, harvemmin siitä kenellekään haittaa on ja opiskelijan jäsenyys on yleensä joko täysin ilmainen tai muuten todella edullinen. Ja hei, sain vieläpä hienot taittosakset liittymislahjaksi!

Nyt on oikeastaan hoidettavana enää lähinnä sellaiset asiat, jotka vaativat sen, että käyn paikan päällä koululla. Läppärin ostaminen todennäköisesti jää viimeisimmäksi kohdaksi listallani. Ajattelin nimittäin ensin katsoa kuinka paljon vielä tulee kaikkea hankittavaa kun kurssit alkavat ja miten paljon siihen kuluu rahaa. Alustavasti laskin, että jonkin verran kyllä menee riippuen siitä miten kirjoja saa lainaan kirjastosta. Sitten sen jälkeen, jos varaa on, voin haaveeni läppäristä toteuttaa. Elämä muuttuu taas niin paljon liikkuvammaksi, että kannettava tietokone olisi todella hyödyllinen, mutta tarvittaessa tällä pöytäkoneellakin varmasti pärjää.

Sen verran oli myös fiilisteltävä konkreettisesti, että kävin ostamassa joitan vihkoja ja kansioita jo valmiiksi ensimmäisille kursseille (vaikka en tosiaan edes vielä tiedä mihin ryhmään kuulun ja millä kursseilla aloitan). Sain lisäksi sopivaan hintaan ostettua lähipiiristä anatomian ja fysiologian kirjan ja toisen sellaisen sain hyvältä ystävältä opiskeluiden ajaksi lainaan Atlas of Human Anatomy -kirjan kanssa. Vähän olen jo tiiliskiviä kirjoja vilkuillut, mutta olen koittanut malttaa mieleni, koska luulenpa että varsin pian saan tehdä niiden kanssa hyvinkin läheistä tuttavuutta...

Saatan olla ehkä hitusen liian innostunut, mutta eipä sillä väliä. Tämä on nimittäin yksi parhaimmista tunteista, mitä on olemassa!

MIKSI SAIRAANHOITAJAKSI?

Olen aikaisemmalta koulutukseltani muotoilija AMK ja olen tässä viime aikoina kuullut useammankin kerran seuraavan kysymyksen: Miksi ihmeessä haluat sairaanhoitajaksi?

Onneksi suurimmaksi osaksi ihmiset ovat olleet aidosti iloisia puolestani kun tämän uuden suunnan elämässäni olen ottanut puheeksi, mutta ihmettelijöitäkin on riittänyt ihan tarpeeksi. Miksi lähteä uudelleen opiskelemaan kun on olemassa jo yksi tutkinto ja töitäkin? Miksi vaihtaa alalle, jossa moni väsyy ja sitten lähtee siihen suntaan, josta minulla nyt tuo koulutus jo on?

Ajattelinkin nyt avata hieman niitä aivoituksia, jotka ovat valintani takana. (Siitä huolimatta, että tästä tekstistä on tulossa pitkä.)

Ensimmäinen ajatus uusista opinnoista on hiipinyt mieleeni jo muutama vuosi sitten, eli ei kauaakaan sen jälkeen kun olin muotoilijan tutkintoni suorittanut loppuun. Syy on hyvin yksinkertainen: työllisyystilanne. Kun vuonna 2007 suoraan lukiosta päässeenä aloitin suunnittelualan opinnot, työllisyystilanne oli sellainen, että saattoi olettaa vielä jonkin oman alan työpaikan saavansa kohtuullisella palkalla. Sitten seuraavana vuonna alkoi tulla huonoja uutisia ja niitä on siitä asti tullut vain entistä enemmän. Ei meidän vuosikurssilta monikaan pysty tällä hetkellä suunnittelutöillä itseään elättämään, töitä vain ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi.
Koen olevani suhteellisen onnekas, koska viihdyn tämän hetkisessä työssäni hyvin, pystyn hyödyntämään koulutustani ja saan työstä jopa jonkinlaista nautintoa (kuinka kierolta se sitten kuulostaakaan). En kuitenkaan voi valehdella itselleni: tämä ei ole se työnkuva, jota varten kouluttauduin. Tämä riittää nyt, mutta ei ehkä enää kahden vuoden kuluttua. Mitä sitten teen jos taloustilanne ei ole lähtenyt parempaan suuntaan? Ja vaikka saisinkin täysin koulutustani vastaavaa työtä, riittäisikö sekään enää?

Totesin sitten viime syksynä, että nyt on juuri sopiva aika lähteä opiskelemaan.

Ennen kuin lopulta valitsin hoitoalan, mietin hyvin vakavissani ensin kondiittori-leipurin tutkintoa (kaikki minut tuntevat tietävät kyllä miksi) ja sen jälkeen muun muassa liiketalouden opintoja. Viimeiseksi mainitut olisivatkin varmaan olleet kaikin puolin järkevimmät tämän hetkisen tilanteeni kannalta, mutta lopulta totesin etteivät ne opinnot ja niiden kautta avautuva ura oikein ole oma juttuni. Miksi opiskella jotain, mikä ei innosta?

Sitten yhtenä päivänä muistin erään jo joitain vuosia sitten olleen kampaajakäynnin. Silloin vähän aikaa juteltuamme kampaaja kysyi olenko hoitoalalla, koska hänen mielestään vaikutin sellaiselta ihmiseltä, joka voisi olla. Ajatus ei tuntunut oudolta vaan hetken mietin, että niin voisin ehkä ollakin. Tapahtuma palasi mieleeni ja mitä enemmän hoitoalaa uravaihtoehtona mietin, sitä oikeammalta se alkoi tuntua.
Kun olin jonkin verran tutkinut faktoja hoitoalaan liittyen ja kiinnostunut siitä entistä enemmän, varovasti kerroin ystävilleni aikeistani. Kertominen kieltämättä jännitti aika paljon, mutta onneksi sain sitä kautta kannustusta ja vahvistusta ajatuksilleni. Sen jälkeen ei mennyt kauaa kun päätin hakea kouluun kevään 2015 yhteishaussa.

No mikä tässä nyt sitten niin kovasti kiehtoo?

Tiedän, että työ on niin fyysisesti kuin henkisestikin raskasta, tulen näkemään ällöjä juttuja ja kohtaamaan myös kuolemaa. Tulen vaihtamaan paskavaippoja ja hyvin todennäköisesti tekemään kolmivuorotyötä. Silti haluan tälle alalle, koska se on niin paljon muutakin.

Hoitotyö on ihmisläheistä, äärettömän arvokasta ja tärkeää. Aina on ollut ja tulee olemaan hoitoa tarvitsevia ihmisiä ja miksipä en olisi juuri se henkilö, joka heitä on auttamassa ja tukemassa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että miksi ylipäätään koskaan olen mitään muuta ajatellutkaan, vaikka totuuden nimissä tuskin olisin tähän ollut henkisesti valmis juuri valkolakin päähän painaneena (ja nyt puhun nimenomaan vain itsestäni, moni muu varmasti on ihan valmis silloin).
Sairaanhoitajan työ on vastuullista ja haastavaa, itseään voi kehittää loputtomiin ja erilaisia uravaihtoehtoja on lukuisia. Kaikki alaan liittyvät osa-alueet kiinnostavat ja tämä todella tuntuu omalta jutultani. Koen olevani tähän työhön soveltuva (niin ne testitkin väittivät) ja toivon, että ahkeran opiskelurupeaman päätteeksi valmistun hyväksi ja ammattitaitoiseksi sairaanhoitajaksi. Sellaiseksi, jota kiinnostaa edelleen kehittyä ja joka tekee parhaansa joka päivä.

Kukaan tuskin on sitä mieltä, että sairaanhoitajan työ on turhaa. Eikö siinä pitäisi olla jo perustelua riittämiin?

VIIKKO

Nyt on enää viikko siihen, että astun uuteen maailmaan. Uusi koulu, uudet opinnot, uudet tavat ja uudet ihmiset. Onneksi jotain vanhaa ja tuttuakin sentään on vielä senkin jälkeen elämässä, toisin kuin viime kerralla kun aloitin ensimmäisen kerran opiskelut korkeakouluasteella. Nyt ei tarvitse muuttaa uuteen kaupunkiin, saan jäädä tänne kotikaupunkiini, jossa olen suurimman osan elämästäni elellyt. Jatkan myös samassa työpaikassa, jossa nyt olen reilun puolitoista vuotta porskuttanut. Toimenkuva tulee kylläkin jo ihan käytännön syistä muuttumaan ja luonnollisesti tulen ensi viikosta alkaen hieman harvemmin vuoroja tekemään. Mutta kuinka ihanaa onkaan kun kaikki tavat, termit ja ihmiset ovat jo niin tuttuja! Se tästä puuttuisikin, että pitäisi vielä uuden työpaikan tapoja opetella ja jännittää.

Koulun penkille palaaminen nimittäin jännittää itsessään ihan tarpeeksi enkä kaipaa tähän enää mitään muuta pakkaa sekoittamaan. Ensi viikosta alkaen opiskelu on kaikista tärkeintä (no joo, on myös terveys ja läheiset ja niin edelleen, mutta näin niin kuin muuten), se on tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin ja siitä varmasti tulen jossain kohtaa kirjoittamaan enemmänkin. Jännittää kovasti, kuinka saan itseni taas ohjelmoitua opiskelurytmiin ja miten opiskelutekniikat palautuvat mieleen käytännön tasolla. Oppiikohan sitä enää mitään näiden muutamien töissä vietettyjen vuosien jälkeen?

Jännitän niin montaa muutakin asiaa. Millainen on oma aloittava ryhmäni? Olenko kaikista vanhin siellä, sopeudunko juuri lukiosta päässeiden joukkoon? Löydänkö oikeisiin paikkoihin kampuksella? Olenko nyt varmasti hoitanut kaiken tarvittavan koulun alkuun liittyen? Kuinka saan soviteltua työvuorot opiskelun oheen? Jaksanko? Ja niin edelleen.

Kaipa se helpottaa kun vain alkuun ensin pääsee.