269 TUNTIA

Olen parhaillaan loppusuoralla tämän kevään viimeisessä työharjoittelussa, jota teen gastroenterologisella, eli mahan alueen vaivoihin erikoistuneella kirurgisella osastolla. Jäljellä on tämän päivän jälkeen enää 16 tuntia tämän harjoittelun 269 tunnista. Sitten alkaa kesäloma koulusta ja palaan jälleen kunnolla vanhaan tuttuun työpaikkaani, ainakin vielä toistaiseksi. Voi olla, että ensi kesänä saattaa jo veri vetää muualle, sillä mitä enemmän tätä hoitotyötä teen, sen vaikeampaa on enää kuvitella tekevänsä mitään muuta. 

269 tuntia ja seitsemän viikkoa. Se on aika paljon, mutta toisaalta myös niin vähän.  

En ole edes uskaltanut laskea, kuinka monta tuntia tulen vielä tekemään työharjoittelua tämän tutkinnon aikana, mutta aika hyvä määrä sitä on tiedossa. Jo nyt tämän harjoittelun jälkeen on takana 581 tuntia sekä 15 viikkoa ja se on vasta alkua. Heti syksystä tulee kahdeksan viikkoa lisää ja ensi kevätkin kuluu pitkälti taas sairaalan sinisissä. Ilman käytännön kokemusta kukaan ei ainakaan Suomessa sairaanhoitajaksi pääse valmistumaan ja toivon sen olevan myös tulevaisuudessakin niin. 

Nämä tunnit ovat nimittäin yksiä elämäni tärkeimmistä, niiden aikana olen kasvamassa ammattiini. Se kasvaminen kun ei oikeastaan tapahdu teoriaopetuksen myötä, ei sitten ollenkaan, vaan vasta käytännön kautta. Olen toki huomannut, että hyvästä teoriapohjasta on äärettömän paljon apua, mutta se on ennemminkin kuin hyvä lannoite kasvamassa olevalle kukalle. On hyvä, että harjoittelun aikana ei niin paljoa tarvitse käyttää aikaansa teorian sisäistämiseen, vaan pieni kertaaminen riittää. Siten jää enemmän energiaa itse tekemiselle ja kasvamiselle. 

Ja sitä energiaa todella tarvitsee, tämä kun on lopulta melko raskasta ja intensiivistä. Kun kaikkea tekee vasta ensimmäistä kertaa ja lähes kaikki on aivan uutta, voimia kuluu melkolailla. Harjoitteluviikot ovat aivan täysiä ja sairauspoissaolot on korvattava tunti tunnilta. Vapaapäiviä ei paljoa ole ja itse työn ohessa on vielä tehtävä harjoitteluun liittyviä koulutehtäviä. Sitä on työharjoittelun ajan ikään kuin jonkinlaisessa sairaalakuplassa. Paljon muuta ei mieleen mahdu ja harjoitteluun liittyvät tapahtumat tulevat usein uniinkin ennen kuin niihin tottuu. On raskasta olla koko ajan skarppina ja käydä läpi päivittäin uusia ensimmäisiä kertoja. Ja niitä on tämän jakson aikana tullut niin paljon!

Tämän 269 tunnin aikana olen muun muassa laittanut ensimmäistä kertaa oikealle ihmiselle nenämahaletkun, virtsatiekatetrin ja kanyloinut. Olen tyhjentänyt erilaisia, minulle uusia keräyspusseja (dreenit ym.) ja pistänyt lihakseen pistettävän injektion ensimmäistä kertaa käsivarteen. Olen sekoittanut suonensisäisesti annettavia antibiootteja ja muita lääkeaineita ja valmistellut infuusioletkustoja sekä hoitanut itse suonensisäisiä tiputuksia. Olen myös toteuttanut verensiirtoja. Olen poistanut hakasia ja tikkejä sekä vaihtanut sidoksia ja seurannut leikkaushaavojen kuntoa. Olen valmistellut potilaita leikkauksiin ja ohjannut heitä toimenpiteiden jälkeen. Olen laittanut suppoja peräsuoleen ja asettanut myös rektaaliputken paikoilleen. Olen poistanut dreenejä, erilaisia laittamiani letkuja, kanyyleita ja epiduraaliyhteyden sekä ottanut useampia näytteitä. Olen nähnyt erilaisia toimenpiteitä ja seurannut potilaiden kuntoa hyvin kokonaisvaltaisesti. Olen kirjannut tapahtumia potilastietojärjestelmään itsenäisesti ja ottanut vastuuta yksittäisistä potilaista ja heidän ohjaamisestaan. Olen soittanut ensimmäistä kertaa ikinä potilaan omaisille ja anestesialääkärille. Olen nähnyt niin monia asioita ensimmäistä kertaa, että niistä tulisi melkoisen pitkä lista.

269 tunnin aikana olen kehittynyt ja kasvanut kohti ammattiani niin äärettömän paljon. Helppoa se ei ole ollut, mutta kaiken vaivan arvoista kylläkin. Tilanteita ja tunteita on ollut niin monenlaisia ja elämää on taas päässyt pohtimaan aivan eri tavalla. On tullut hetkiä, jolloin joku pääsee kotiin toipuneena ja parantuen, hetkiä kun toinen saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas, hetkiä kun perheen kaikki suunnitelmat menevät sairastumisen myötä uusiksi, ja niitä hetkiä, jolloin joku poistuu kokonaan tästä maailmasta. 

Sairaalamaailmassa niin moni asia saa aivan uuden merkityksen. En esimerkiksi ole koskaan muulloin, kuin tämän 269 tunnin aikana, ollut niin äärettömän iloinen siitä, että jonkun ihmisen peräsuoli toimii ja että sieltä tulee ulos jotain.

Kyllä 269 tuntiin lopulta mahtuu paljon.